Ennakkoperintö

Siirryttyäni keväällä joutomieheksi pyrin viikolla Helsingissä oleskellessani pyöräilemään tai kävelemään niemellä, mikäli en keksi järkevämpää ja hyödyllisempää askaretta. Monesti keksin. Kaikessa rauhassa tallustellessa tai maltillisesti ajellessa avautuvat monet tutun ympäristön yksityiskohdat uudella tavalla. Sekä myönteisesti että kielteisesti.

Baana on parasta, mitä pääkaupunki tarjoaa ydinkeskustan kevyen liikenteen harjoittajille. Väylää kasvatellaan hiljalleen molemmista päistä. Pitkään ei tarvitse fillarilla kitkutella, kun tulee hätäisesti väsätty möykkyinen kavennus tai tyly komento siirtyä kadulle, kun pyörätie on poikki. Telakkakadun varrella tehtiin meren puolella vuosikymmenet laivoja. Nyt siihen nousee taloja, joiden asukkaista ei köyhän hiki tule haisemaan. Baana katkaistiin taannoin siltä kohti todennäköisesti pitkäksi ajaksi. Radan paikalle katukuiluun rakennettu Ruoholahdesta lähtevä hieno väylä on poikki tai kavennettuna vähän päästä milloin mistäkin syystä. Pitkään piti Eduskunnan lisärakennus kiertää Mannerheimintielle nousevan luiskan rakennustöiden takia. Keskustakirjaston rakentamisen ajan joutuu kevyt liikenne puikkelehtimaan aitojen välissä. Musiikkitalolle nousevassa mäessä eivät sadevesiviemäreiden kannet näytä pysyvän paikoillaan millään ilveellä. Sekin vähän ihmetyttää, kun kuun pinnalla käveltiin reilut puoli vuosisataa sitten. Katukuilun kiviseiniä elävöitettiin mukavilla maalauksilla. Ei kulunut pitkää aikaa, kun jotkut möllit jo niitä töhrivät ja väsäsivät vapaaseen pintaan omia töherryksiään. Eduskuntatalon lisärakennuksen tietämillä näkee silloin tällöin levottomasti liikehtiviä hampaattomia langanlaihoja hupparipäisiä narkomaaneja jokeltamassa loppumattomia kirosanojen ryydittämiä hokemiaan. Samoilla tienoilla sijaitsee hajusta päätellen yksi keskustan suosituimmista pisuaareista. Pieniä murheita kokonaisuuteen nähden. Kiireisen matka taittuu yleensä ripeästi ilman katkoksia. Vielä syksylläkin laskentapisteen ohittaa hyvällä kelillä keskimäärin neljä tuhatta pyöräilijää vuorokaudessa.

Itse lähden liikkeelle Lönnrotinkatua pitkin ja pääsen kevyen liikenteen väylälle kääntyessäni Albertinkadulta Bulevardille. Monesti ajelen Hernesaareen ja voin jo silmissäni nähdä siihen nousevan Jätkäsaaren kaltaisen mielestäni aivan liian tiukkaan rakennetun kaupungin. Usein Hernesaaressa seisoo kesällä valtava risteilijä taikka kaksi. Ökyrikkaita turisteja kuskataan busseilla keskustaan. Semmoisia, jotka lienevät kolunneet tähän mennessä kaikki muut paikat maailmassa paitsi Suomen ja Venäjän. Sieltä jatkan Jasper Pääkkösen saunan ohi katsellen Kaivopuiston kaunista rantaa, hienoja veneitä ja upeita vanhoja rakennuksia. Etelärannasta surffailen yllättävän sujuvasti Kauppatorin laitaa Pohjoisrantaan. Vilkaisen Uspenskin katedraalin kullattuja kupoleja. Kaikki tietävät, miltä maisema näyttää tuolla kohti Suomea. Hakaniemen kautta pääsen Kaupunginteatterille ja kiipeän Linnunlauluun radan ylitykseen.

Oopperan kupeelta suuntaan Töölönlahden rantaan. Pidän paikkaa yhtenä pääkaupungin kauneimmista, sillä maisema on joka päivä erilainen. Sama pätee Aitoon mökkiterassinäkymään tai mihin vaan neljän vuodenajan Suomessa. Lokakuussa ruska näyttäytyy todella upeana, kun lehdet vielä viipyvät puissa. Vanhat suuret huvilat pilkottavat puiden välistä. Eikä näkyä pilaa vasemmalla nouseva Linnanmäkikään, kun Helsingissä kerran ollaan. Tästä sää vähitellen viilenee ja meri riittyy pilkkimiehen kantavaksi. Viime talvena tuli myös lunta pariksi kuukaudeksi vuoden vaihduttua. Uusi lehti alkaa vihertää Äitienpäivän tienoilla ja päästään kesäisiin kuviin. Kun seisoo ihan meren rannassa, kuvassa ei näy välttämättä yhtään ihmistä. Tällä iällä Mannerheimintien kumu ei enää häiritse. Kotiin ajelen Sanomatalon luota baanalle taittaen. Siitä Hietalahteen ja Bulevardia myöten Fredalle, missä taas sata metriä katua pitkin. Alkua ja loppua lukuun ottamatta siis koko matka kevyen liikenteen väyliä. Moni turisti maksaa kovan hinnan nähdäkseen saman reitin. Talvella 1968 harrastin jääkiekkoa. Sitä pelattiin keskikoulun pihalla kaukalossa. Pukukopeissa ei ollut lämmitystä. Luistimet nyöritettiin kiinni kotona keittiössä ja polkupyörällä ajeltiin kylän läpi pelipaikoille maila tarakalla. Kukaan ei olisi ennustanut, että 50 vuotta myöhemmin ajelet eläkeläisenä hupia Helsingin rannoilla. Minä viimeisenä.

Kirjoittaja on Aitoon pitkäaikainen vapaa-ajanasukas.

Vapaa-ajan laitikkalalainen Seppo Hovi sanoi joskus tässä lehdessä, että on suuri onni, kun saa asua sekä maalla että kaupungissa. Minäkin saan tämän onnen kokea. Töissä käydessänikin noin sata yötä Riukusillassa. Siirtyessäni 2012 töihin Pasilaan suunnittelin polkupyörän hankintaa, kun entinen vietiin Pälkäneen mökille. Vanhin poikamme oli hankkinut jo aiemmin kolmipyöräisen selältään ajettavan menopelin. Hän kysyi, kelpaisiko minulle hänen vanha pitkän työmatkauran tehnyt fillarinsa. Seitsemää vaihdetta takakapastaan jakava musta Crescent. Ilmoitin mielihyvin ottavani luotettavan kulkijan ja kysyin mitä se maksaa. Vastaus kuului: ”Ei se mitään maksa, äiti sen minulle osti.” Sain siis ennakkoperinnön.

Jussi-Pekka Lämsä

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.
Tutustu 5 viikkoa vain 1,90 €.

Lue lisää aiheesta: