Samuli Heimosen töissä palaset muodostavat merkittäviä kuvia

Mosaiikit vaativat inspiraatiota ja raakaa työtä

Samuli Heimonen muutti suden silmien paikat vielä pari päivää ennen ripustusta.

Hypnoottiset, mosaiikkimaiset sudet ja koirat ovat valloittaneet Kimmo Pyykkö -taidemuseon.

Katsoja jää ihastelemaan taidokkaita mosaiikkimaalauksia. Ensimmäisenä tulee mieleen kysymys, onko taidekenttään kenties tunkeutunut järjestelmällinen insinööri, joka rakentaa tietokoneella pilkuntarkasti teoksiaan.

– Kyllä minä olen luonteeltani enemmän huithapeli kuin järjestelmällinen, kuvataiteilija Samuli Heimonen vastaa.

Kielletyt rajat

Mosaiikkiherätyksen Heimonen koki ollessaan Italiassa opetustyössä. Veronalaisen kirkon lattiamosaiikit antoivat idean siitä, että kuvioihin voisi myös piirtää rajoja.

– Olen aina tykännyt kuvioinnista. Aloin ensin maalaamaan kolmiulotteisesti, sitten muodoista tuli timanttisia, vähän polveilevia. Joissain töissä voi nähdä voimakenttiä tai kuumailmapallomaisia kuvioita.

Aiemmin Heimonen ajatteli, että kahden väripinnan rajaaminen mustalla ja valkoisella olisi jotenkin kiellettyä. Rajat toisivat sarjakuvamaisutta ja veisivät pois realistisuutta. Uusi tekniikka vei miehen kuitenkin mennessään.

Ensin on suunnitelma. Jossain vaiheessa se sitten hylätään. Parasta taiteilijan mielestä ovat juuri muutokset, joita työssä syntyy koko ajan.

– Pohjakuvion muotojen pitää olla eksaktisti tehty. Ei tässä ole mitään oikotietä, vaan yrityksen ja erehdyksen kautta mennään.

 

Itämaiset sävelet

Tärkeänä elementtinä kuvataiteen synnyttämisessä on myös musiikki.

Heimonen orientoitui näihin teoksiin ruotsalaisella progejazzilla ja itämaisella musiikilla. Spotify-historia paljastaa, että eniten hän on kuunnellut Shiuli Subayaa, entistä mumbailaista näyttelijää, nykyistä new age -muusikkoa.

Hum Hi Hum Brahm Hum, kuten Shiuli Subaya laulaa.

Ja toden totta, kun katsoo E Pluribus Unum -sutta, vaeltelee mieli itään. Suden kasvoilla voi erottaa hindulaisuuden mandala-kuvion. Heimonen ei kuitenkaan asu missään savuisessa hippikommuunissa, eikä edes työskentele öisin.

– Öisin työskentely olisi liian dramaattista ja kiihkeää. Työskentelen tylsästi päivisin, kun lapset ovat koulussa. Kasilta töihin ja neljältä pois.

Myös toinen myytti taiteilijan työstä murtuu. Koko ajan ei inspiroiduta.

– Ei tässä voi koko ajan keksiä, sillä suorittavaa työtäkin on todella paljon. Teokset pitää maalata loppuun. Arkirutiini ei ole ilotulitusta, mutta ei sen tietysti tarvitsekaan olla.

Samuli Heimonen on viime aikoina käyttänyt mosaiikkitekniikkaa.

Pienet työt vaikeimpia

Kimmo Pyykkö -taidemuseossa on isot ja hienot näyttelytilat, joten esillä olevien teostenkin pitää olla näyttäviä. Kolmas harhaluuloni oiotaan seuraavaksi.

– Ei. Isojen töiden tekeminen ei ole sen vaikeampaa kuin pienten. Se on jopa helpompaa, koska ne ovat jo itsessään vakuuttavia. Toki pitkäänhän näitä on työstetty. Kuivattaminen vie viikkoja, joskus jopa puoli vuotta.

Heimonen sanoo muuttaneensa suden silmien paikat vielä kaksi päivää ennen ripustusta.

– Enemmin teen liikaa kuin liian vähän. Kyllä työt tulevat välillä uniinkin.

Työläällä mosaiikkimaisuudella ja yksittäisillä paloilla Heimonen rakentaa merkittäviä kuvia.

– Pala viittaa myös ihmiseen. Jokaisella meillä on oma tessera, pala, jolla on paikka, taiteilija summaa.

 

Samuli Heimosen Monesta yksi -näyttely on esillä Kimmo Pyykön taidemuseon kahdessa kerroksessa 26.1.–19.5.2019.

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.
Tutustu 5 viikkoa vain 1,90 €.