Marraskuussa sain ensimmäistä kertaa elämässäni kenkää. Olin työskennellyt parisen kuukautta etänä eräälle kauneusalan yritykselle. Tehtävänäni oli varata asiakkaille aikoja ja huolehtia kalenterista. Työtunteja oli melko vähän, joten minulle jäi paljon aikaa hoitaa muitakin asioita ja projekteja. Nyt sitä on entistä enemmän.
Olen aina miettinyt, miltä potkujen saaminen tuntuu. Yllättävää oli se, että siinä hetkessä minua lähinnä huvitti koko tilanne. Esimieheni selitteli pahoitellen, että heidän täytyisi vähentää väkeä, ja koska olin tullut viimeisimpänä, heidän täytyisi ”päästää minut menemään.” Kiittelimme yhteistyöstä ja lopetimme puhelun. Oli hassu olo. Huomenna ei tarvitsisi herätä aikaisin.
Pöllämystyneen olon jälkeen iski ahdistus. Kuukausi huitelee jo puolessa, työpaikan etsimiseen ja löytämiseen on aikaa enää pari hassua viikkoa. Oman haasteensa tilanteeseen tekee se fakta, että etätyö on ainoa vaihtoehtoni.
Espanjassa työkulttuuri on täysin erilainen kuin Suomessa. Palkat on poljettu matalaakin matalammalle, töitä tehdään viikon ja kellon ympäri. Ylitöistä saa kieltäytyä, mutta silloin pomo saattaa ottaa tilalle sellaisen henkilön, joka ei kieltäydy. Ja heitä riittää. Pula työpaikoista on huutava ja eurooppalaiseen, korkeampaan elintasoon tottumattomille kelpaa mikä tahansa.
Tällaisina hetkinä, kun elämä koettelee, tekee mieli heittää hanskat tiskiin ja palata maitojunalla takaisin kotiin. Suomessa asuminen olisi niin paljon helpompaa: työpaikka järjestyisi nopeammin, asuminen olisi halvempaa, ihmiset turvallisempia… Mutta täältä olen löytänyt onnen. Sen onnen eteen olen valmis taistelemaan.
Ja kuten sanotaan, asioilla on tapana järjestyä. Vaikka asiat hetkellisesti mutkistuvat, se voi olla myös hyvä asia. Nämä elämän uoman muutokset käyvät järkeen sitten, kun niitä katsoo pidemmän matkan päästä.
Löin mieheni kanssa ylävitoset. Ensimmäiset fudut. Näin se elämänkokemus karttuu!
