Ihminen on erehtyväinen. Me mokaamme, kämmäämme, möhläämme, toilaamme, hutiloimme, munaamme ja töppäämme. Siltä ei voi kukaan välttyä. Jopa meistä kaikista huolellisimmat kompastuvat aika ajoin. Siksi tärkeintä ei ole keskittyä itse virheeseen, vaan siihen, miten siitä selvitään.
Viimeisin mokani oli paluumatkani takaisin Espanjaan. Olin ostanut paluuliput miehelleni ja minulle joulun välipäivillä kaiken työn ja touhun tuiskeessa. Hinta oli melko alhainen ja olin melko tyytyväinen itseeni. Hienoa, pääsemmepähän vähän halvemmalla, hyvä löytö, Henriikka!
Unohdin asian täysin, matkasimme lentoa edellisenä päivänä Helsinkiin, vietimme yön hostellissa ja suuntasimme aamuvarhain lentokentälle. Yhtiö, jonka sivuilta lennot ostin, ei jostain kumman syystä tukenut check-inin tekemistä verkossa, joten yritimme suorittaa toimenpiteen lentokentän masiinalla. Ehei, ei onnistunut. Sydän kurkussa kiirehdin asiakaspalveluun ja ystävällinen virkailija yritti manuaalisesti etsiä meitä lennolta.
”Ei täällä kyllä ole teidän nimiä”, hän sanoi otsaansa rypistäen. Pöllämystyneenä näytin sähköpostiini saamaa lippua, tässä oli pakko olla jokin erehdys! Niin olikin. Minun puoleltani. ”Tässä lukee maaliskuun 6. päivä”, virkailija sanoi varovaisesti. Mykistyneenä käännyin kannoillani, kiitin ja pakottauduin selittämään tilanteen miehelleni.
Maiden välillä liikennöiminen ei ole mikään pikku juttu. Kodin ja lähtöpaikan välillä on turvatarkastuksia, passintarkastuksia, lähtöjä, sääolosuhteista riippuvia aikataulumuutoksia, ja tuhat muuta muuttujaa. Kun vierailen Suomessa, en vain voi päästä kotiin pyytämällä jotain heittämään. Lentoliput eivät myöskään ole kaikista halvimpia ostoksia, ja kun ne on kertaalleen maksettu, sitä ei mieluusti tekisi uudelleen. Tässä tilanteessa nyt kuitenkin oltiin.
Mikä puhutteli minua tapauksessa eniten, oli mieheni suhtautuminen asiaan. Moni olisi tuskastunut, suuttunut tai jopa raivostunut tällaisessa tilanteessa. Kello oli kuusi aamulla, takana oli huonosti nukuttu yö sekä stressintäyteinen edellinen päivä, ja meidän oli pakko päästä takaisin kotiin sinä samaisena päivänä.
Mieheni ei suuttunut. Hän istutti meidät alas, etsimme uudet lennot, osti ne ja lähti käymään lentokentän Alepassa hakemassa aamupalaa. Ei suuttumusta, ei kiukuttelua tai syyttelyä, vaan puhdasta ongelmanratkaisua. Tiesin itsekin mokanneeni ja pahasti, sitä ei tarvinnut enää alleviivata.
Tästä hetkestä opin jotain muutakin, kuin sen että tarkistan tästedes päivämäärät kolmeen kertaan. Samanlaista ratkaisukeskeisyyttä haluan itsessänikin alkaa kehittää.
