Urheilijamieheni on ihastunut talveen. Niinpä kerran keksin antaa hänelle lahjaksi käytetyt hokkarit.
Pakkasenpuremiin, pohjoisiin aivoihini ei ollut pälkähtänytkään, kuinka uskomattoman vaikeaa jäällä liikkuminen oikeasti on. Meidäthän on laitettu heti kävelemään opittuamme suksille ja luistimille ja siitä vain eteenpäin. Polvenkorkuiset tapit ovat kaatuilemisen ammattilaisia, eikä heillä ole ajatustakaan, että nurinmenemisiä pitäisi pelätä. Nurin ja pystyyn ja sitten jo viiletetään laskettelurinnettäkin isompien ohitse. Vaikka ei urheiluhullujen aikuisten uhriksi joutuisikaan, niin alusta asti osan vuotta on kuitenkin jalan alla jäätä ja sohjoa ja tasapainon pitäminen petollisella alustalla menee vähitellen selkäytimeen emmekä sitä huomaakaan.
Ennen Suomeen tuloa mieheni oli kerran nähnyt lunta. Hänen luisteluyritystään katsellessa tajusin, että liukas alusta on tottumattomalle täysin luonnoton ja tasapainon pitäminen sen päällä mahdotonta. Luistimet jalassaan mies tarrautui kaikin voimin jääkiekkokaukalon reunaan, jalat ja kädet huitoivat epätoivoisesti, nilkat olivat täysin linkussa. ”Sinulla on voimakkaat jalat ja hyvä tasapaino, luota siihen! Muista pitää pyllykulma! Jos nojaat taakse päin, niin kaadut!”
Rohkaisuistani ja neuvoistani huolimatta 190-senttinen uros näytti aivan Disneyn bambilta jäällä, olihan se hellyttävää katsella.
Yritys oli niin epätoivoinen, että luistimet jäivät kaappiin.
Koska mies kuitenkin rakastaa talvea ja urheilua, ei hän missään tapauksessa luovuttanut: hän hankki monot ja sukset. Ensin harjoiteltiin järvenjäällä olevalla ladulla. Vaikeuskerroin oli kohtuullinen, mutta edelleen silti huomattava; nyt urheiluväline ei luistanut kuin eteen ja taakse.
Ensimmäisenä talvena sujui jo tasatyöntö ja innostunut hiihtäjä runnoi hartiavoimin pitkiä matkoja. Vuorotahti oli vielä suksien ja sauvojen sekamelskaa ja keväällä kausi päättyi siteen rikkoutumiseen ties monennenko kaatumisen seurauksena. Toisena talvena mies innostui treenaamaan toden teolla. Edelleenkin aloitettiin tasatyönnöllä, mutta vähitellen alkoi tulla oivallusta myös vuorovedosta. Se sujui lyhyillä, töpöttelevillä askelilla, kädet levällään ja kauempaa iso korsto näytti henkselihousuissa ja reilunkokoisessa hupparissa aivan toppapukuiselta kaksivuotiaalta.
Vähitellen ”baby skier”, niin kuin hän itseään nimitti, kuitenkin edistyi ja pienet alamäet pysyttiin yleensä jo pystyssä. Olimme edenneet jäältä Vilpeilän koulun peltolenkille. Huomattavaa kehitystä siis. Intoaan hiihtäjä selitti sillä, että on niin hienoa, kun koko ajan oppii uutta ja joutuu miettimään, miten tämä pitäisi tehdä. Tutut lajit ovat pitkästyttäviä, kun ne hallitsee jo niin hyvin.
Kerran lähdimme liikkeelle liian myöhään, hämärän jo laskeutuessa maisemaan. Hiihtäjä oli edistynyt niin paljon, että jätin hänet peltoladulle ja heitin itse pidemmän lenkin. Palatessani häntä ei kuitenkaan näkynyt missään. Silloin muistin: lumeen tottumattomalle valkoinen äärettömyys näyttää kaikkialla samanlaiselta. Vaikea sitä on tajuta, mutta näinhän se on. Latuja meni joka suuntaan ja metsälenkkejä lähti monesta kohdasta, peltoaukeita oli sokkeloina metsäsaarekkeiden kanssa. Vaikka kuinka tähystelin, ei miestä näkynyt. Oliko hän eksynyt?
Tulin siihen tulokseen, että ennen pimeän tuloa tarvitaan moottorikelkkaa eksyneen löytämiseksi. Silloin olin paikkakunnalla uusi, joten soitin numeropalveluun ja pyysin yhdistämään kaupalle; henkilökunta tai kahvion kanttikset tietäisivät, oliko kelkkaihmistä tavoitettavissa. Juuri kun olin selittämässä asiaani, alkoi horisontista kuitenkin vaappua etäinen hahmo ja tarkkaan tähystettyäni vakuutuin sen olevan meidän baby skierimme – lumilakeudet eivät siis olleetkaan nielaisseet tulokasta.
Aicha B.
