Suomi siirtyi kesäaikaan maaliskuun lopussa. Sen jälkeen lyhyessä ajassa lunta on joidenkin arvioiden mukaan satanut enemmän kuin koko edeltäneenä, loppusyksystä alkaneena, talviajan kautena.
Maan elämisestä poikkeuksellisissa oloissa kertoo osaltaan se, että niin kesäaikaan siirtyminen kuin ainakin autoilijat yllättänyt lumisadekin on sekä tiedotusvälineissä että kahvipöytäkeskusteluissa ohitettu melkeinpä olankohautuksella.
Yleensä tammi–helmikuun ulkopuolella koetun lumisateen kaltaisista sääilmiöistä on revitelty otsikoissa katastrofiolosuhteita lähenteleviä spektaakkeleita, jotka ovat jalkautuneet – näkökulmasta riippuen onnistuneesti tai epäonnekkaasti – myös ihmisten arkeen.
Yhtä lailla kesä- tai talviaikaan siirtyminen on viime vuosina aiheuttanut usean viikon mediarumban, jossa kellojen viisareiden siirtoa eri näkökulmista pyörittävä pohdinta on viety välillä melko huikeisiinkin ulottuvuuksiin.
Tänä keväänä koronavirustilanne on jättänyt viisarivitsauksen ja lumi-infernon valtakunnallisessa keskustelussa huomattavasti pienempään rooliin kuin aiemmin. Kahta viimeksi mainittua paikallisesti merkittävämpänä yksittäisenä asiana moni on varmasti kokenut myös täkäläiset kouluverkkosuunnitelmat.
Voisi ajatella, että koronavirus ja sen myötä lumisateen tai viisareiden siirron asettuminen oikeisiin mittasuhteisiinsa kielivät siitä, että suurimmalla osalla meistä asiat ovat olleet viime aikoina kuitenkin varsin hyvin.
