Karanteenipäivä 41. Seinät eivät ole kaatuneet päälle. Ne vain ovat, vaiti, liikkumatta. Niin kuin kaikki muukin. Hiljaisuus on tukkinut kadut ja käytävät. Mikä ennen oli sakeanaan musiikin jytkettä, ohiajavien autojen hurinaa ja lasten huutoja, on nyt tukahduttavan vaitonainen. Ensimmäisillä viikoilla ihmiset jaksoivat tanssia parvekkeilla, ja lapset leikkivät ikkunoilla. Kello kahdeksan raikasivat suosionosoitukset sairaalahenkilökunnalle ja muille terveysalan työntekijöille. Viime päivät ovat olleet kuin kalpea muisto noista uhmakkaista ajoista. Silloin taisteluhenki oli korkealla. Nyt taputtajat ovat harvempilukuisia ja hekin lopettavat pian. Tämän jälkeen laskeutuu se sama, painava hiljaisuuden peitto.
Siinä, missä ihmiset ovat vaienneet, linnut ovat ottaneet itselleen tilaa. Ne pyrähtelevät kattojen räystäiltä puihin ja niiden sirkutus yltyy usein korviahuumaavaksi. Niiden laulu alkaa ennen auringonnousua ja jatkuu myöhään yöhön. Ajatus on aika lohdullinen. Vaikka meidän elämämme on nyt tauolla, elämä itse ei pysähdy koskaan. Halkeilleen asfaltin raosta kiipeävät uudet voikukat. Meidän olemisemme ja elämisemme täällä ovat vain pieni osa suurta kokonaisuutta. Kun me hetkeksi pysähdymme, luonto ottaa omansa takaisin. Ja hyvä niin.
Globalisaation ja internetin myötä ihminen on unohtanut rajallisuutensa. Muutamalla pyyhkäisyllä voimme tietää, millainen sää toisella puolella maapalloa on, tai miltä siellä nyt näyttää. Muutamalla klikkauksella voit ostaa itsellesi viikonloppuloman etelä-Ranskaan. Mikään ei pidättele maailmankansalaista. Kunnes nyt. Kun maat ja palvelut yksi toisensa jälkeen sulkeutuvat, kaikkivoipaisuuden tunne katoaa. Me olemme heiveröisiä, kummallisia eläimiä, joilla on ihmeellinen kyky ideoida. Mutta kuolevaisia yhtä kaikki. Tällaisten ajatusten kanssa olen pyörinyt viime päivät. Pitää varmaan äkkiä keksiä tekemistä… Pysytelkäähän terveinä!
Henriikka Hintikka
