Kevät toi, kevät toi koronan – vaikka toisin toivoisi, kesä ja syksy eivät todennäköisesti vie koronaa pois

Kirjoittaja on Sydän-Hämeen Lehden toimittaja, joka koronakevään aikana löysi itsestään pöpöjä pelkäävän puolen, mutta joka yrittää olla antamatta pelolle liikaa valtaa.

Kun toimituksemme sähköpostiin tipahti 8. maaliskuuta tiedote, jossa kerrottiin koronavirustartunnasta ja laajoista altistumisista Pitkäjärven koululla, olo oli ensin epäuskoinen. Kaukana Kiinassa ja Italiassa uudenlaista tautia levittänyt virus oli yhtäkkiä Kangasalla, ihan lähellä.

Pitkäjärven tartunnoista kertonutta tiedotetta lukiessani mietin heti, että 90 altistuneen oppilaan joukossa on todennäköisesti monia tuttavaperheiden lapsia. Koska ihminen on rakennettu siten kuin on, välittömästi seuraavaksi tuli mieleen omien lasten tilanne. Omat lapset käyvät koulua Vatialassa. Uskaltaako heitä päästää sinne, kun koulussa opiskelee valtavasti Pitkäjärven koululaisten pikkusisaruksia? Samantapaisia ajatuksia pohti maaliskuun alkupuolella varmasti moni muukin.

Nopeaan tahtiin normaaliin arkeen kuuluneita asioita alkoi tipahdella yksi kerrallaan pois kalenterista: lasten harrastukset menivät tauolle, urheilusarjat pysähtyivät, elokuvateatterit, kirjastot ja uimahallit menivät kiinni ja kohta lähes kaikki muukin. Pian sitä jo mietti, uskaltaako enää käydä kaupassa? Uskaltaako lapsen viedä parturiin tai kampaajalle? Voiko tartunnan saada elintarvikepakkausten kautta? Uskaltaako kaverin kanssa lähteä lenkille? Korona-aika oli alkanut.

Maaliskuun 18. päivä alkanut etäopetus ja etätöihin siirtyminen mullisti elämän Kangasallakin. Yhtäkkiä omien etätöiden ohella piti huolehtia lasten koulunkäynnistä ja taikoa lounasaikaan ruokaa pöytään koko porukalle. Ruokapuoli helpottui tuntuvasti siinä vaiheessa, kun Kangasala aloitti kouluruoan jakelun myös etänä opiskeleville.

Kaiken kaikkiaan etäarki löysi nopeasti uomansa, ja niin vain siitäkin tuli rutiinia. Vaikka arki tietyllä tavalla alkushokin jälkeen tasaantuikin, etäopiskeluaikaa en välttämättä jää kovasti kaipaamaan. Kun kolme lasta ja yksi aikuinen jakaa kaksi konetta, joustavuutta tarvitaan. Arki oli parhaimmillaan aikamoista tasapainottelua monen asian kanssa. Samaan aikaan kun itse puhui tärkeää verkkopalaveria, makaronit kiehuivat hellalla yli, puhelimeen kilahti työpuhelu, lemmikki keksi kiellettyä puuhaa ja lasta piti hätistää jo hetki sitten alkaneeseen etäopiskeluhetkeen.

Meillä yksi koulunkäynnin työllistävimpiä asioita – hieman yllättäenkin – olivat taito- ja taideaineiden tehtävät: piirustukset, maalaukset, askartelut ja käsityötehtävät. Ehkä tämä johtui siitä, että juuri näissä aineissa lapset tarvitsivat eniten aikuisen apua. Suorastaan pulassa meinasimme olla erään virkkaustyön kanssa. En varsinaisesti ole mikään käsityöihminen, joten taloudessamme ei ole virkkuukoukkua eikä lankaa, virkkaustaidosta nyt puhumattakaan. Mutta niin vain – ja ystävien avustuksella – siitäkin tehtävästä lopulta selvittiin.

Peruskoululaiset palasivat lähiopetukseen viime viikolla, ja arki normalisoitui siltä osin. Koulunkäynti on vielä kaukana normaalista, mutta lapsille on kuitenkin tärkeää päästä näkemään kavereita. Kukaan ei vielä tiedä, mitä kesä ja syksy tuo koronatilanteessa tullessaan. Poikkeuksellinen aika on pakottanut elämään hetkessä. Koska tulevasta ei kukaan ihan tarkkaan tiedä, tulee olla tyytyväinen siitä, jos kaikki on hyvin tässä ja nyt. Täten: ei auta muu kuin tehdä pian alkavasta kesästä niin hyvä kuin mahdollista.

 

 

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?