”Lapseni pystyy klikkaamaan hiirellä kahdeksan kertaa sekunnissa, toinen lapsista onnistuu tässä 12 kertaa”, kirjoitti eräs Facebook-kaverini tässä taannoin. Samalla hän pohti, miten sama onnistuu 1970- tai 1980-luvuilla syntyneiltä. Nopea testi – testaajana allekirjoittanut – kertoo, ettei mitenkään kovin hyvin. Ei se ole mikään ihmekään: tallennusmahdollisuuksia ei meidän aikamme peleissä juurikaan ollut. Sukupolveni on erikoistunut nimenomaan kestävyyspelaamiseen – ja siksi edelleen mennen tullen hakkaa nuoremmat ja nopeammat niin sanotuissa rämpytyspeleissä.
Erilaiset tietokone- ja elektroniikkapelit eivät kuuluneet oman ikäluokkani varhaislapsuuteen. Emme olleet koneiden ja pelien kanssa heti niin sinut kuin nykyiset lapset tai nuoret tuppaavat olemaan. Mutta silloin ennen ei turhautumisen hetkellä myöskään katsottu netistä tutoriaaleja ja mallivideoita tasojen läpipeluusta, vaan mentiin sitkeästi kantapään kautta ja kaveriavulla eteenpäin.
Ensimmäiset videopelit olivat hyvin simppeleitä. Vielä nykyäänkin pinnalla olevissa Super Mario -peleissä pääsi etenemään tasan yhteen suuntaan, kuvaruudussa aina oikealle päin. Sitä tiesi, että kun onnistuu etenemään tarpeeksi pitkälle oikealle, ennemmin tai myöhemmin Super Mario pääsee hyppäämään lipputankoon kentän lopussa sen läpäisemisen merkiksi. Kokeillessani lasteni ensimmäistä Super Mario -peliä jokunen vuosi sitten vaihtoehtoja suorastaan tulvi. Etene mihin tahansa ja pomppaa minne vaan tai vaikka ylös ja alas – aina löytyy pelattavaa. Ei toiminut minulla. Karmeaa, kun ei tiedä, mihin pitäisi mennä! Onneksi sentään Tetris on säilynyt lähes muuttumattomana vuodesta toiseen.
Muistan hyvin erään Saksan-reissun 1980–90-lukujen taitteessa, jolta ostimme lapsuuden perheeseeni ensimmäisen tietokoneen. Merkki oli tietysti Commodore 64, Suomen kansallistietokone tuohon aikaan. Reissulta on ikuistettu valokuvia, jossa poseeraamme hyvin ylpeinä uuden tietokoneen kanssa. ”Kuusnepalla” pelattiin muun muassa kymmenottelupeli Decathlonia, MicroProse Socceria, Commandoa ja Simcityä. Jokunen vuosi myöhemmin tietokone myytiin paikallislehden ilmoituksen avulla uuteen kotiin.
Muistan myös, miten kävimme vuokraamassa R-Kioskilta Nintendo-pelikonetta. Sitä en muista, paljonko pelilaitteen vuorokausivuokra oli, mutta sen muistan, että suosikkipelini oli DuckHunt, jossa ammuskeltiin lentäviä ankkoja ja kerättiin niiden avulla pisteitä. Mukavan yksinkertaista.
Huikeita ja unohtumattomia pelikokemuksia pystyivät myös tarjoamaan Ruotsin-laivojen ja etelän lomakohteiden pelihallit, joiden kuumassa ilmassa pääsi hakkaamaan sisällöltään ja kokoluokaltaan sellaisia flippereitä ja pelejä/simulaattoreita, joita ei välttämättä missään muualla nähnyt. Kanarialla paksulla kullanvärisellä satapesetaisella sai joissain laitteissa sen kokonaiset neljä peliä…
Maailma muuttuu. Nykyisin pelejä lataillaan suoraan netistä eikä pelikoneita paljon vuokrailla. Videovuokraamojenkin aika alkaa olla ohi, kun elokuvien lainaaminen on siirtynyt pääasiassa nettiin. Ehkä juuri siksi nuo videopelien alkuajat tuntuvat oman ikäluokkani lapsista niin unohtumattomilta.
Nykyisin ei tule pelattua millään laitteella sitäkään vähää kuin ennen, mutta jotakin kutkuttavaa kaverini mainitsemassa hiiren klikkausnopeudessa on. Pitäisikö sitä alkaa harjoitella ja järjestää jossain vaiheessa kunnon kisa? Taattua viihdettä perheiden yhteiseen ajanviettoon tai vaikkapa kavereiden saunailtaan. Ja mukaan pakataan leikkimielen lisäksi aimo annos kipugeeliä rannetuppitulehduksen ja tenniskyynärpään hoitoon.
