Kabulissa räjähti, riensin Naamakirjaan selvittämään, onko kaverillani kaikki hyvin. Onneksi oli. Vähitellen tähänkin tottui, Kabulissa räjähteli joka viikko kerran tai useamman. Lopulta en enää reagoinut, eivätkä uutisetkaan näistä raportoineet. Pidimme vain yhteyttä niin kuin meillä muutenkin oli tapana. Huoli toki säilyi, kaiken tuon keskellä oli tuttu, hyvä ihminen.
Kun Intiassa asuessani olin jonkin viruksen kaatamana tosi huonossa kunnossa, hän, afgaanimies, oli se, joka ilmestyi ovelleni tuomaan laittamaansa ihanaa ruokaa, joskus iltaisin sahramiteetä. Heratin alueella kasvaa maailman parasta sahramia. Niin he sanovat, enkä ole koskaan yhtä hyvää muualta saanut. Kämppäkaverini, suomalainen ja yksi toinen, eivät kertaakaan kysyneet, tarvitsisinko jotain. Toki kampuksella olisi ollut muitakin, jotka olisivat auttaneet, jos olisivat tienneet, kuinka huonossa jamassa olin. Tauti ei kuitenkaan kestänyt kauan.
Eräällä aiemmalla reissullani menin täysin tuntemattomana Pine Ridgen reservaattiin. Olin ottanut yhteyttä Lakota Siouxeihin osallistuakseni heidän kanssaan muistoratsastukseen Wounded Kneehen. Reservaatin ulkopuolella olevassa lähikaupungissa ihmiset kauhistelivat, että olenko hullu, he eivät halua kuulla enempää aikeistani. Isäntäni kuitenkin otti minut vastaan kuin perheenjäsenen, minulla oli heti samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muillakin. Minut vietiin myös sairaalaan vierailemaan perheen isoisän luona hänen jouduttuaan tapaturmaan. Paikalle ei laskettu kuin perheenjäseniä, kaksi kerrallaan. Ihmettelin, onko minun, vieraan, sopivaa tulla mukaan, mutta sain vastukseksi, että tietenkin on.
Myöhemmin ihmettelin ja ihastelin asioita samaiselle isoisälle. Hän vastasi, että heillä on sellainen lähtökohtainen asenne, että jokainen ihminen on hyvä, hän itse sitten näyttää onko hyvä vai paha. Kun ihminen tulee tutuksi, saa kasvot, hän tulee henkilöksi. Sen jälkeen hän voi itse näyttää, millainen on. Hänen elämänsä ja hänelle tapahtuvat asiat koskettavat. Hänen kanssaan voi tehdä ja kokea yhdessä.
Valitettavasti paljon lähempänäkin on kasvottomia ihmisiä, joista luullaan kaikenlaista tai joiden olemista ei edes tiedosteta. Sellaisia voi olla seinän takana. Hervannassa morjestelin naapureilleni, mutta tutuksi pääsin vain bosnialaisperheen ja taloyhtiömme Justiina-tädin kanssa, hänen, joka piti huolen, että yleisten tilojen sääntöjä noudatettiin tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti.
Sappeeseen muutettuani jatkoin morjestelua ja täällä saikin jo saman tien monia uusia tuttuja. Luopioisissa oli kavereita jo ennestäänkin, eikä uusilta tuttavuuksilta voi siellä välttyä. Ilahduttavasti on tutuksi tulemisen ajatus ja sen tärkeys nostettu valokeilaan Yhteinen Pälkäne -hankkeessa. Heidän huutoonsa on myös vastattu, sillä hankkeen ensimmäisessä yhteisöfoorumissa oli paikalla ihmisiä kahdestakymmenestä seitsemästä yhdistyksestä ympäri pitäjää. Tultiin tutuiksi, yhdistykset saivat kasvot ja yhteiseksi hyväksi toimimista voidaan tätä kautta myös tehostaa, kukin omalla tontillaan ja kaikki yhdessä.
