Vuosi on ehtinyt pitkälle. Menossa on jo viimeinen neljännes. On aika muistella, miten se onkaan itse kullakin mennyt – mistä iloitaan tai mitä katkerasti kadutaan. Moni nautti kesän lämpimistä päivistä, joita tänä kesänä meille tarjottiin tavallista pidempään. Viljelijät tuskailivat kuivuutta, kun taas mökeillä ja rannoilla oltiin iloisia ja nautittiin kauniista ja lämpimästä kesäpäivästä rennosti lomaillen.
Kuitenkin tuo koronapahus sekoitti suunnitelmia. Toista kesää sen kanssa jo tuskailtiin. Rokotukset on kuitenkin saatu jo vietyä hyvin pitkälle. Alkaa näyttää siltä, että siitä vähitellen päästäisiin. Tänäkin vuonna keväällä tulivat linnut, ja elämä luonnossa vilkastui. Varis lauloi sulosointuja armaalleen ja rastaat tulivat taas naapuriksi ja vanhaan samaan puuhun laittoivat pesinnän. Näin jokavuotinen näytelmä taas alkoi ja hirveän metakan kanssa kymmenkunta lintua ajoi henkensä edestä pakenevaa oravaa. Parin tunnin kuluttua taas sama juttu ja monta kertaa päivässä, kun mitään ei opi, siitä sitten kärsii. Pihamme västäräkki sen sijaan piipertää ihmisten jaloissa vilkkaasti vuoroaskelin touhuamassa aamusta iltaan. Pihajänis tarkastaa aamuisin reviirinsä, onko uusia kukkia ilmestynyt ja jos on niin naps ja varsi poikki ja kukka ilman vartta jää kuivumaan nurmikolle.
Nopeasti meni kaunis ja valoisa kesä. Linnut lähtivät etelään. Illat pimenevät, syyskylmät tulevat ja kansa, joka juuri valitti kuumuutta ja kuivuutta, on nyt purnaamassa kylmyyttä ja alituista sadetta. Emmekö me suomalaiset koskaan opi arvostamaan sitä, miten suuri etuoikeus meillä on juuri nämä vuodenaikojen vaihtelut, jotka miljoonilta maailmassa puuttuu? Heillä ei ole kaamosta, eikä kesän yötöntä yötä. Meillä ei ole tuhotulvia, maanjäristyksiä, tulivuoren purkauksia, ei sotaa eikä nälänhätää. Olemmeko onnellisin kansa maailmassa, niin kuin väitetään vai pitäisikö joku katastrofi tulla, että tajuaisimme meillä sittenkin asioiden olevan oikein hyvin, että voisimme lopettaa tuon jatkuvan marinan joka pikkuasiasta?
Onhan meillä todellisia suruja. Vapaaehtoistyössä olen sen nähnyt tänäkin vuonna. Läheinen ihminen on jouduttu saattamaan lopulliseen rauhaan. Suru on suuri ja koskettaa syvältä, olipa hän sitten vanhus tai työikäinen, sairauden tai tapaturman uhri. Nuoren tai lapsen kohdalta se on kokemus, joka ei unohdu koskaan. Se tuntuu väärältä ja luonnonvastaiselta, että elämä katkeaa ennen kuin se on kunnolla edes ehtinyt alkaa. Traagisinta on perheissä, joissa nuori on itse ratkaissut kohtalonsa, muun perheen tietämättä etukäteen mitään. Kysymykset risteilevät yökaudet itsesyytöksineen, enkö ole osannut häntä ymmärtää ja huomata. Sekin on hyväksyttävä, koska ei voi muuta, mutta perhe saa siitä ikuisen surun.
Pyhäinpäivänä muistetaan vainajia, sytytetään kynttilä ja muistellaan heitä ajatuksin, että saimme sentään olla perheenjäseniä tai ystäviä niin kauan kuin he olivat ja olemme kiitollisia siitä ajasta.
Kosti Tuominen
