Portti ja tie taivaaseen löytyi       

Asta Metsomäki.

”Haluatko päästä taivaaseen?” Näin kuului opettajan kysymys meille ekaluokkalaisille vuosikymmeniä sitten.

Mielessäni alkoi ajatusten mylläkkä. Tietysti minä halusin taivaaseen, mutta epätietoisuus siitä, tulisivatko äiti ja isäkin sinne, esti minua nostamasta kättäni ylös asian merkiksi. No, sen ymmärtää kyllä lapsen kohdalla, mutta saman suuntaisia esteitä meillä aikuisillakin on hyvin usein. Halutaan kyllä Jeesusta seurata ja päästä taivaaseen, mutta mitä siitä muut ihmisetkin sanovat ja ajattelevat, jos minä ”hurahdan uskoon”.

Raamattu sanookin, että ”ihmispelko panee paulan” (Sananl. 29:25), siis esteen uskoon tulemisellemme.

Yksin me kuitenkin tänne maailmaan synnymme ja yksin olemme Jumalan edessä, kun lähtömme aika koittaa. Ei meille tule apua toisilta ihmisiltä; ”ei idästä eikä lännestä”, niin kuin nykyisin kuulee usein toisteltavan.

Vanhempani tulivat uskoon pian tämän tapauksen jälkeen, ja sen myötä sain minäkin lapsenmielisesti omistaa Jeesuksen sovitustyön omalla kohdallani. Sain ikioman Raamatun ja kävin vanhempieni mukana hengellisissä kokouksissa. Silloin opin paljon Jumalan sanasta ja vielä monien vuosien ja vuosikymmenien jälkeen saan huomata, miten jo lapsena sydämeeni kylvetty sana on varastoitunut ja säilynyt mielessäni.

Näissä merkeissä kuluivat varhaislapsuuteni vuodet, kunnes sitten yläluokilla kaverieni mukana kiinnostuin iskelmistä. Ne tulivat elämääni hiljalleen käyden aina vain tärkeämmiksi ja tärkeämmäksi täyttäen mieleni ja ajatusmaailmani. Samalla uskoni Jumalaan väistyi taka-alalle hiipuen lopulta kokonaan. Olin unohtanut Jumalan ensimmäisen käskyn: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi, älä pidä muita Jumalia.”

Kansakoulun ja emäntäkoulun käytyäni olin vajaan vuoden töissä Anna Tapion koulun keittolassa. Työkaverini kanssa olimme vuoroviikoin koulun tyttöjen kanssa keittiöllä ja leipomon puolella. Siellä tutustuin uskovaisiin koulun tyttöihin. Koin että minua aivan kuin magneetilla vedettiin heidän ystävyyteensä. Olin ensimmäisillä palkkarahoillani ostanut kelanauhurin tallentaakseni radiosta iskelmiä. Nyt aloin kiinnostua näistä kauniista hengellisistä lauluista, joita tytöt kitaran säestyksellä lauloivat ja kävinkin heidän luonaan äänittämässä näitä lauluja. Muun muassa ”Miksi maailman merellä kuljet, synnin laineilla leikittelet” ja ”Nyt mitä kuuluu ja mitä uutta? Nyt kuuluu uutta ja suloisuutta, kun Jeesus otti jo synnit pois”…

Juttelimme paljon hengellisistä asioista ja Raamatusta, sillä olivathan nämä minulle lapsuudesta tuttuja asioita, vaikka uskoni Jumalaan olikin jo haihtunut ”taivaan tuuliin.” Tämä aika silloin oli minun kohdallani sitä ”etsikon aikaa”, mistä Raamatussa puhutaan. En sitä silloin ymmärtänyt, eivätkä tytötkään osanneet minulta rohkeasti kysyä, että olenko uskossa tai haluaisinko tulla uskoon.

Kevään aikana järjestettiin entisen Kettisen kaupan tiloissa myös hengellinen kokoussarja, minne tytöt veivät minutkin mukanaan. Nyt ajatellen olisin silloin ollut niin sanotusti ”valmista kauraa”, antamaan elämäni Jumalalle. Esteeksi silloin minulle tuli oma arkuuteni.

Tyttöjen kesäloman ajan olin töissä puutarhalla ja maatilan töissä heinäpellolla, kunnes jälleen syksyllä tyttöjen palattua kesälomilta olin jälleen keittiöllä lokakuulle asti. Lähdin sieltä koululta sitten pois ja menin vuoden ajaksi Mustialan karjanhoitokouluun. (Näin sivuhuomautuksena; niin sieltä tuli elämääni tämä meidän isäntä.)

Eräs silloinen opiskelutoverini muisteli vielä hiljattain minun sielläkin asuntolassa soittaneen näitä hengellisiä lauluja niinkin paljon, että he toiset jo tiesivät odottaa, että mikä laulu tulee seuraavaksi ja mikä sitten seuraavaksi.

Laulut jäivät muistojen joukkoon koulun tuodessa paljon uusia asioita elämääni, ja Jumalan ääni vaimeni sisimmässäni, kun en tarttunut siihen kiinni.

Sen verran nämä asiat kuitenkin ”kytivät” pinnan alla, että koulun loppupuolella ja jo salaa seurustellessamme tulevan mieheni kanssa ikään kuin varmuudeksi kysyin häneltä, että rukoileeko hän koskaan? Tuntui turvalliselta hänen myöntäessään joskus rukoilevansa. Ajatuksena minulla oli varmistaa hänen suhtautumisensa, että jos minä sitten joskus vanhana tulen uskoon.

Kului muutamia vuosia, kunnes Jumala antoi minulle uuden etsikkoajan, jolloin tunsin voimakkaasti Jumalan edessä oman syntisyyteni painon.

Siinä vaiheessa Pyhä Henki nosti näitä lapsena kuulemiani Raamatun totuuksia mieleeni. Muun muassa sen, että Jumala kutsuu ihmistä 3–4 kertaa elämämme aikana oikein voimakkaasti. Muistin myös sen mahdollisuuden, että ihminen voi niin ”paatua”, ettei hän enää kuule Jumalan kutsua.

Muistelin myöskin Raamattuun kirjoitettuja Jumalan lupauksia. Esimerkiksi tämä, että; ”anokaa niin teille annetaan, etsikää niin te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan.”  Eräänkin kerran ollessani navetan parvessa pudottamassa heiniä lehmille, polvistuin siihen heinäkasan viereen ja rukoilin siinä vetoamalla näihin Jumalan omiin sanoihin;  ”Sillä jokainen anova saa ja etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan.” (Matt.7: 7,8)

Samoihin aikoihin menin myöskin telttakokoukseen, sillä lapsuuden muistoihini oli tallentuneena sekin asia, että näissä kokouksissa yleensä aina kysyttiin sitä tärkeää asiaa, että ”kuka haluaa antaa elämänsä Jeesukselle:” Nyt minä todella halusin tehdä niin.

Näin sitten tapahtuikin ja siellä toiset uskovat rukoilivat puolestani.  Silloin, nuorena aviovaimona, sain uudistaa matkaliittoni Herran Jeesuksen kanssa.

Koin myöskin selvästi sen asian, että minun itseni pitää tehdä valinta Jeesuksen ja kaiken sen välillä mikä silloin oli minulle tärkeintä ja aikoinaan olikin loitontanut minut pois Jumalani yhteydestä.

Näin aivan kuin sellaisen vanhan ajan kirjevaa`an, jonka toisessa vaakakupissa näin Jeesuksen ja toisessa entiset rakkaat harrastukseni.

Jumala odottaa meiltä kokonaisvaltaista antautumista hänelle niin kuin hänkin antoi meille kaikkensa, oman rakkaan poikansa kuolemaan ristillä meidän edestämme. Saamme tehdä aivan kuin vaihtokaupan, kun luovutamme itsemme kaikkinemme Jumalalle niin hän kirjaimellisesti ”siirtää meidät pimeydestä valkeuteen, ja Saatanan vallasta Jumalan rakkaan pojan valtakuntaan.” (Apost.t. 26:18)

Pidän myöskin tärkeänä sitä, että ei piiloteta ”kynttiläämme” eli uskoamme vakan alle vaan annetaan sen näkyä elämässämme. Sillä muutoin on olemassa se vaara, että menetämme uskomme. Raamattu sanookin, että ”Sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan.” (Room. 10:10) Tuo sana vanhurskas tarkoittaa syyttömäksi julistamista Jumalan edessä. Hän ”ikään kuin” katsoo meitä Jeesuksen läpi ja näkee meidät puhtaina. Näin eräs ystäväni ilmaisi tämän asian. Tätä sanomaa meidän tulee viedä eteenpäin kaikille sukupolville.

Näin laulamme tutussa lähetyslaulussa HLk. 216: säkeistöt; 1 ja 3: ”Maailman ääriin vie sanoma kallis, Jeesus on syntimme sovittanut, Pelastus ompi nyt kaikille valmis, armon on portti jo avautunut. Maailman ääriin vie sanoma taivaan: Pilvissä kohta jo pasuuna soi, Ja Jeesus saapuu kirkkaudessaan, taivaaseen noutaa hän omansa oi.”

Asta Metsomäki

Kuhmalahden helluntaiseurakunta

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?