Onkkaalan ja Luopioisten sähköistymisen historia ylettyy yli sadan vuoden päähän, 1900-luvun alkuun. Se voisi yltää pidemmällekin, saihan suomalainen sähkölaitostoiminta alkunsa Tampereella jo vuonna 1882. Sähköä pidettiin kuitenkin pitkään vain herrasväen etuna, eikä sähkön hyötyjä täysin nähty.
Onkkaalassa perustettiin jo vuonna 1903 Kostian Sähkövirta Osuuskunta ja näin kirkonkylän sähkövalot saatiin syttymään. Kostianvirran myllylaitoksen turvin huolehdittiin myös vaatimattomasta ulkovalaistuksesta. Ruokolan ja Närin kartanoilla kerrotaan olleen omat sähkölaitoksensa.
Luopioisissa ensimmäinen sähköä kehittävä laitos oli vuonna 1909 Holjansalmen tuntumaan perustettu mylly- ja sahalaitos. Laitoksen generaattori oli reilusti ylimitoitettu ja siten sähköä riitti myös Luopioisten kirkonkylän ja Haltian asukkaiden iloksi.
Kymmeneltä pimeni
Ensimmäisinä vuosikymmeninä kerrotaan sähkön tuotannon pysähtyneen ainakin Luopioisissa ja Aitoossa aina iltakymmeneltä. Ilmeisesti se nähtiin hyväksi nukkumaanmenoajaksi – mihinkäs sitä sähköä olisi enää kymmenen jälkeen tarvinnut.
Sähkön tuotantoa ryhdyttiin virallistamaan Luopioisten ja Aitoon suunnilla, kun ensin vuonna 1912 perustettiin Luopioisten Aitoon Sähkö-Osakeyhtiö. Puheenjohtajana ja sihteerinä toiminut talollinen August Hyöki merkitsi peräti 20 uuden sähköyhtiön osaketta. Osakeyhtiö Luopioinen perustettiin vuonna 1915, anomuksen allekirjoittaneena K. K. Pätiälä.
Vuonna 1919 Onkkaalassa perustettiin Oy Pälkäneen Sähkö, josta tuli Oy Hämeen Sähkön alainen pitäjäyhtiö. Yhtenä syynä yhdistymiselle mainitaan se, että Onkkaalan sähköosakeyhtiön laitokset eivät enää riittäneet tyydyttämään kasvanutta kysyntää.
Todennäköisesti sähköä oli jo jouduttu säännöstelemään.
Vastustusta ja kahvinkeittoa
Sähköistyminen ei suinkaan tapahtunut myötätuulessa. Vastustuksen kerrotaan olleen toisinaan erittäinkin ankaraa. Nykyihminen ei ehkä enää ymmärrä mikä sähköistymisessä oli niin vastustettavaa, eikä tätä puolta löytynyt historian kirjoistakaan.
Vastustukseen oli kuitenkin varauduttu. Sähköteknillisen Neuvontatoimiston hoitaja diplomi-insinööri Sampo Kyander ”toisti jatkuvasti yleisen valistuksen merkitystä ja sähköhankkeen kaikinpuolista tunnetuksitekemistä”. Hänen kerrotaan ottaneen erikoistehtäväkseen ennakkoluulojen laimentamisen ja kaikkiin hyökkäyksiin nopean ja perusteellisen vastaamisen.
Aamulehti kertoi lopulta vuonna 1921, että sähkö on Pälkäneellä erinomaisesti “sopeutunut käyttämään puimakoneita, myllyjä, turvepehkun repijöitä, silppukoneita, pumppuja, tiilitehtaan koneita, halkaisu- ja halkosirkkeleitä, vieläpä kotitaloudessa emäntien kahvipannuja ja silitysrautoja kuumentamaan”.
Samaisessa artikkelissa todettiin myös perustamisvaikeuksista selvityn ja yhtiön asema olevan täysin turvattu. Taloushaasteita olikin ollut merkittävästi vuosien varrella. Kovin halvaksi sähköä ei voinut sanoa – ”valosähköstä” veloitettiin osakkailta neljä markkaa kilowattitunnilta, joka on nykyrahassa 1,4 euroa.
”On vain ajan kysymys, milloin Pälkäneellä on sähkövalo jokaisessa asunnossa”. Näin uutisoitiin edelleen Aamulehdessä vuonna 1921. Sähköistettynä oli 22 kylää 28:sta, ja lopuistakin kolmeen oli jo sähköt suunnitteilla.
Pieniä ilkitöitä ja myrskyvahinkoja raportoitiin, mutta valtaosin sähkön käyttäjien todettiin olleen sähköön hyvin tyytyväisiä. Maataloudessa koneiden käyttövoimana oli sähköt jo 55 osakkaalla. Kaikkiaan ”virrantilaajia” oli 348 ja lamppujen yhteenlaskettu määrä 3200 kappaletta.
Luopioisissa sähkön tuotanto ja jakelu pysyivät melko pitkään itsenäisenä. Vuonna 1935 perustettu Luopioisten Sähkö Oy fuusioitiin Hämeen Sähkö Osakeyhtiöön vasta vuonna 1974. Tästä jonkin matkaa eteenpäin, vuonna 1997, Vattenfall toi lähes miljardi markkaa tarjouspöydälle, ja niinpä sähköyhtiön osakkeet vaihtuivat ruotsalaisomistukseen. Kuitenkin tänä päivänä saat sähkön siirrosta laskun osittain kotimaisessa omistuksessa olevalta Elenialta, joka teki kaupat sähkönjakelutoiminnasta Vattenfallin kanssa vuonna 2012.
Sähkövalojen jalanjäljissä
Monenlaisista käynnistymisvaikeuksista huolimatta voidaan hyvin sanoa, että pälkäneläinen sähkö on lopulta osoittautunut menestystarinaksi. Historian kirjoissa annetaan erityiskiitosta siitä, että suhteellisen harvaankin asutut alueet oli saatu sähköistettyä. Nykyään voimme nähdä, että sähkö on ehdoton elinvoimatekijä – jos johonkin ei saada sähköä, niin sinne ei myöskään muuteta eikä perusteta yrityksiä.
Yli sata vuotta sähköjen tulon jälkeen Pälkäneellä on jälleen tehty kaivutöitä. Näinä vuosina ei kaiveta enää sähkötolppia maahan pystyyn, vaan sähköt ja sen mukana valokuitu on kaivettu maan alle. On paljon merkkejä siitä, että valokuitu tulee olemaan yhtä mullistava osa meidän perusinfraamme kuin sähkötkin.
“Valokuiduttuminen” on tänä aikana paljolti samassa tilanteessa kuin sähköistyminen oli tasan sata vuotta sitten. Sata vuotta sitten Aamulehti uutisoi, että ”on vain ajan kysymys, milloin Pälkäneellä on sähkövalo jokaisessa asunnossa”. Voidaanko tänään uutisoida, että ”on vain ajan kysymys, milloin Pälkäneellä on valokuitu jokaisessa asunnossa”?
Miika Utoslahti
Kommentointi on suljettu.