Yksinäinen pulu istuu mietteissään kirkontornin huipulla ja katselee kevätauringon valaisemaa vilkasta torielämää. Vaalivankkurit ja banderollit luovat monipuoluejärjestelmän lisäväriä torielämään. Mitä mahtaa pulu pohdiskella? Pulun katse kiertelee vaalikojuja. Siellä luvataan arjen turvallisuutta ja välittämistä. Mitä kaikkea hyvää siellä luvataankin?
Nämä ehdokkaat haluavat päästä joskus patsaaksi kaupungin keskustaan. Niin suurien valtiomiestekojen jälkeen voi käydä. Patsaat näkevät ihan samat yöllisen elämän esitykset kuin pulu ja ihmiset viime yönä. Patsaatkaan eivät todista poliisikuulustelussa eivätkä oikeudessa. Pulu hörähtää nauruun, sillä se kuuli eilen jutun helsinkiläiseltä pululta. Vanha nainen oli katsellut, kuinka pulu päästi jätöksensä Kyösti Kallion patsaan päähän. Nainen oli todennut, että vielä se pulu meidänkin pojan päähän paskantaa. Äänestäjän rooli oli valita tuleva kohde. Siis äänestämään.
Presidentti Kekkosen suosiollisella avustuksella pääsin äänestämään eduskuntavaaleissa heti kun täytin 18 vuotta. Elettiin vuotta 1975. Eduskuntavaalit piti olla vasta vuonna 1976, mutta Kekkonen oli antanut määräyksen hajottaa eduskunnan ja järjestettiin ennen aikaiset vaalit syksyllä. Syynä oli kiista kehitysalueita koskevista lainsäädäntö muutoksista, siis jo silloin oltiin huolissaan maaseudusta. Minulle oli selvyys, että menen äänestämään.
Poliittista keskustelua olin seurannut jo monta vuotta. Vaalikeskustelut olivat hyvää viihdettä jo silloin, oikeastaan parempaa kuin nykyään. Silloin ei huudeltu toisten puheiden päälle, ei menty henkilökohtaisuuksiin, vaan kovasti asiapohjalta yritettiin kertoa, miten maatamme viedään eteenpäin. Silloinkin oli värikkäitä puoluejohtajia, jotka hersyvällä verbaalikalla toivat esiin omaa sanomaansa.
Silloinkin oli valinnanvaraa, sillä vaaleihin osallistui 13 puoluetta ja yksi yhden miehen valitsijayhdistys. Puolueiden lukumäärässä ei siis ole tapahtunut suurta muutosta nykyisiin vaaleihin. Nyt on mukana lähes saman verran puolueita. Muutos on tapahtunut vain siinä, että nyt on monenlaista yhden asian puoluetta. Löytyy eläinoikeuspuolue, feministinen puolue ja taitaa olla piraattipuoluekin. Noiden vaalien aikaan äänestin Lapissa. Kotikunnassani olin tottunut kaksipuoluejärjestelmään, sillä kunnanvaltuustossa oli vain kaksi vahvaa ryhmää, äärivasemmisto ja keskusta. Ne vaihtelivat vaaleissa valta-asemaa. Nyt sielläkin on monia puolueita ja pari ns. sitoutumatonta ryhmää. Onkohan noita puolueita ja ryhmiä sen takia paljon, että puoluejohtajiksi halukkaita on paljon.
Äänestäjän vaikeus on valita oikein ja se henkilö, joka ajaa koko yhteiskunnan etua ja tietenkin myös äänestäjän omia tarpeita. Pitäisi löytää vastaus kysymyksiin kuin rikostutkinnassa. Ne kysymykset ovat: Kuka, mitä, missä, milloin ja miksi. Niitä vastauksia aina odottaa. Helppo on heitellä kommentteja, että pitää parantaa, pitää kehittää, pitää uudistaa, pitää tarjota jokaiselle hyvää. Se jää kertomatta, mitä ne oikeasti ovat, miten ne tehdään ja mistä rahat. Raha kun tuntuu olevan suurin puute. Vai onko? Rahaa löytyy, kun tarvetta on ja löytyy myös sellaiseen, johon ei ole tarvetta. Monenlaiseen marginaaliin ja oikeasti kenenkään elämää parantamattomaan asiaan on löytynyt. Niitä jokainen on varmaan huomannut.
Olisiko aika lopettaa pelkkien uhkakuvien maalailu ja aloittaa positiivinen katsanto tulevaisuuteen? En ole vieläkään kyllästynyt äänestämään, sillä sehän on oikeus. Äänestämisen jälkeen voi ainakin ottaa kantaa hiukan enemmän. Monet ovat kyllästyneet. Vuoden 1975 vaaleissa äänestysprosentti oli 79,7. Viime eduskuntavaaleissa se oli vain 68 prosenttia. On kuitenkin ehdokkaita, jotka eivät ole kyllästyneet. Osa on ehdolla vaaleista toiseen, vaikkei koskaan pääse. Yksi ainakin pysyy ja on valittu. Paavo Väyrynen oli ehdolla vuonna 1975 ja on näissäkin vaaleissa. Äänestetään mekin yhtä sitkeästi.
