En ole käyttänyt Twitter-viestintäpalvelua edes sen uudella nimellä, sillä luulen ahdistuvani sen seuraamisesta. Mediassa kerrotaan, kuinka joku on viestinyt jotakin. Sitten sadat ovat ottaneet kantaa puoleen jos toiseenkin. Viesti poikii uutisia ja sen jälkeen uusia uutisia. Facebookiin kuulun. Pari kertaa olen tehnyt virheen ja laittanut vitsiksi tarkoitetun päivityksen typeräksi kokemastani julkisesta kannanotosta. Minut tuntevat kommentoivat samalla tavalla, humoristisesti. Sitten tuli joku, joka lähti puolustamaan vahvasti perustellen. Alkoi loputon keskustelu, josta ei hyötynyt kukaan. Poistin päivityksen. Päätin pysyä lammasmaisesti kritiikistä vapaalla kentällä.
Ajelimme alkukesästä mökille ja poikkesimme Niitty-Seppälän kesätorille. Myymälän eteen oli tuotu priimaan kuntoon entisöity 1960-luvun Massey Ferguson 165 Multi-Power. Vaimoni, maatalon tytär, halusi kiivetä kuskin pukille. Otin valokuvan ja tälläsin sen naamakirjaan. Kuva poiki lyhyessä ajassa 39 kommenttia. Yksikään niistä ei ollut negatiivinen. Moni palasi vuosikymmenien takaisiin käyttökokemuksiinsa. Kommenttiketjun pieniä tarinoita luki mielellään. Niissä kerrottiin elämästä, josta puuttuivat tämän päivän tuhannet virikkeet. Mutta puuttuivat myös tämän päivän joutavat itse tehdyt ongelmatkin. Siinä maailmassa hengitti vapaammin.
Jatkoin hiljattain samalla linjalla. Innokas sienestäjävaimoni oli kanttarellimetsällä mökin lähimaastossa ja teki havainnon läpimitaltaan 22-senttisestä ukonsienestä. Tutkittuaan löytönsä laadun sekä netistä että vapaa-ajan asuntomme luetuimmasta teoksesta, Mauri Korhosen Sienikirjasta, paistoi hän siitä aivan erinomaisesti maistuneen pihvin. Sitä nautimme kanttarellikastikkeen ja Suttisen tilalta yksin kappalein valikoimani täsmälleen samankokoisten Annabella-perunoiden kanssa. Tälläsin kuvasarjan faceen. Saatesanoiksi laitoin, että jos ei meistä huomenna mitään kuulu, vaimoni valinta ei osoittautunutkaan hyväksi ruokasieneksi. Päivityksen kommentoinnit lähentelivät Massikasta annettuja.
Päivän lehteä joudun selaamaan sivukaupalla lukematta. Samaa asiaa vatkataan vuorokaudesta ja viikosta toiseen, professorit lausuvat ja mielipiteet sinkoilevat. Media näyttää mahtinsa. Minun ei työelämästä ja päivänpolitiikasta irronneena tarvitse niitä lukea. Puhumattakaan, että seuraisin loputonta kiistelyä sosiaalisessa mediassa. Sen sijaan tutustun mielenkiinnolla lasten tekemiin tiedekysymyksiin ja hyviin vastauksiin, joissa kysyjää arvostetaan. Kerran viikossa ilmestyvät lapsille tarkoitetut uutiset, joista vanhemmat voivat oppia.
Tein puoli vuosisataa sitten rakennustöitä yhteensä pari vuotta lukion kesälomilla, armeijaa odottaessa ja sieltä päästyäni. Homma oli fyysistä, mutta minä tykkäsin. Taisi vallita semmoinen sääntö, että 40 kiloa painavan sementtisäkin sai vielä nostaa, mutta raskaampiin piti keksiä kaveri tai kone. Käsillä, lapiolla, vasaralla ja muilla työkaluilla tehtiin. Nyt eläkeläisenä seuraan mielenkiinnolla nykyrakentamista parvekkeelta. Lähes kaikki tapahtuu koneilla. Pienetkin valut tuo auto ja tavara työntyy torvesta. Hämmästyin, kun työmaan reunaan ilmestyi betonimylly. Pitkästä matkasta katsottuna näytti, että ruukki sotkettiin vanhaan malliin. Kaksi miestä kiskoi kottikärryllä massan seinävarteen. Ja kyllä. Muurarit alkoivat käsin latoa punatiilistä ulkovuorausta yli kymmenkerroksiseen taloon. Todennäköisesti tilapäinen järjestely myllyn suhteen. Isosta tuttipullosta he näyttävät laastin normaalisti valuttavan. Tellinkejä ei sentään rakennettu. Aidattu pitkänomainen lava nousee koneellisesti. Vanhat ajat tulivat siitä huolimatta mieleen. Ammattilaisten nopeasti etenevää työtä katsoo ihaillen.
Vietämme paljon aikaa mökillämme. Kolmessa vuosikymmenessä verkostot ovat kehittyneet. Kyselen usein apuja eläkkeelle paljon ennen minua jääneeltä entiseltä kollegalta. Mies taitaa itse monta työtä ja kertaakaan en ole tiedustellut turhaan. Molemmat polttomoottorisahani tenäytyivät, toinen jo vuosia sitten. Netistä ei läheltä apua löytynyt ja niinpä soitin Erkille. Hän sanoi naapurinsa hoitavan homman ja pyysi tuomaan sahat autokatokseensa, kun ei itse ollut paikalla. Lopuksi hän kysyi, tarvitsenko juuri nyt moottorisahaa. Hän jättäisi pihalle toisen omistaan. Alakerran kaupassa selkeästi aloitteleva, vähän epävarma nuori kesäkassa empi toimissaan. Sanoin, ettei minulla eläkeläisenä ole kiire mihinkään. Lähtiessäni kiitin ja sanoin moi. Minut palkittiin iloisella hymyllä.
