Olin otettu, kun sain kutsun Pälkäneen Kirjavintti – kirjallisuustapahtumaan 9.9. Rönnvikin viinitilalle. Todella kovaan seuraan. Muut kaksi, Marja Kyllönen ja Jukka Viikilä, tunnetaan moninkertaisesti palkittuina ja arvostettuina mestareina. Kutsun esitti Pälkäneen kunnan kulttuurisuunnittelija, kirjailija Marketta Pyysalo. Hän toimi hyvin järjestetyn tilaisuuden vastuuhenkilönä ja haastatteli meidät syyskesän poikkeuksellisen lämpimänä lauantaina tunnelmallisessa ympäristössä.
En tuntenut Markettaa entuudestaan lyhyttä sattumoisin syntynyttä tapaamista lukuun ottamatta. Olin lukenut hänen 2021 julkaistun pienoisromaaninsa Kehrääjä. Pidin siitä. Vaikka en suunnitellut eroa yli neljä vuosikymmentä kestäneestä avioliitostani, saatoin yhtyä Helsingin Sanomien kriitikon loppulauseeseen. ”Lukekaa tämä kaunis ja viisas romaani, joka antaa toivoa”.
Haastattelija osoittautui kirjansa näköiseksi. Hän kunnioitti ja arvosti, vaikka edustin täysin muuta tyylisuuntaa muihin kahteen verrattuna. Painin eri sarjassa. Kiusallisia teemoja tai kysymyksiä ei tullut. Marketta antoi tilaa puhua henkilökohtaisista asioistani, jos niin halusin. Kaiken kaikkiaan tuosta kolmesta vartista jäi itselleni hyvä lämmin olo. Inhimillistä ja empaattista.
Minua 20 vuotta nuorempi Marja Kyllönen palkittiin esikoiskirjastaan Lyijyuuma jo 1997. Myös 2001 julkaistu romaani sai kiittäviä arvioita. Hän oli aloittanut 1998 kolmannen romaaninsa kirjoittamisen ja lähetti käsikirjoituksen kustantajalle 2006. Kustannustoimittaja oli vaihtunut ja käsikirjoitus hylättiin. Kirjailija kertoi joutuneensa halvaannuttavaan häpeään ja ammatilliseen kriisiin. Hänen kirjailijaidentiteettinsä musertui. Luova ihminen epäonnistui ja hänen tähtensä sammui. Entinen kustannustoimittaja kannusti jatkamaan siinä missä muutamat muutkin läheiset. Syntyi vanhalta pohjalta 2022 julkaistu Vainajaiset. Arvostelumenestys, Finlandia-palkinto-ehdokkuus ja Runeberg-palkinto antoivat voimaa mennä eteenpäin. Muutkin kuin kirjailija itse uskoivat taas osaamiseen.
Marja Kyllöstä kuunnellessani muistelin mielestäni parasta poliisikirjailijaa, hyvin tuotteliasta Matti Yrjänä Joensuuta, joka kuvaili vuosikymmenen taukoa tuotannossaan: ”Tuntui kuin linnusta, jolta oli katkaistu siivet.”
Totesin taas navetan vintillä istuessani, että onnenhattu näkyi pysyneen tiukasti harvenevilla hiuksillani. En ole mieltänyt kirjoittamista koskaan pakoksi ja kustannussopimuksen sain hyvällä tuurilla. Jos valo olisi palanut punaisena, olisin laittanut kättä omaan taskuun. Kuten aikaisemminkin kymmenkunta kertaa kirjasia lähipiirilleni painettaessa. Kustannusosakeyhtiöihin lähetetyistä käsikirjoituksista yltää nidotuiksi vain muutama prosentti. Siitä huolimatta kaunokirjallisia ja tietoteoksia julkaistaan vuosittain tuhansia.
Siinä missä kolmikymppinen Marja Kyllönen totesi epäonnistuneensa ja pelkäsi kaiken muunkin elämän viertävän vikasuuntaan, minä olin kirjani julkaisuhetkellä ollut eläkkeellä viisi vuotta. Nautin valtion joka kuun 20. päivänä maksamaa apurahaa, jonka olin ansainnut tehtyäni töitä 45 vuotta. Niistä tosin laskettiin hyväksi vain viimeiset 40 järjestelmän sopivasti muututtua.
Kiittelin myös omaa tapaani suhtautua elämään ja asioihin mahdollisimman yksinkertaisesti. Ihmisen mieltä voisi kuvata kaarella, jonka toisesta päästä löytyy huippuunsa viety luovuus ja älykkyys. Mielenterveyden horjuminen ja ahdistus sijaitsevat toisessa reunassa. Tiedämme kymmeniä esimerkkejä, joissa luovien ja huippulahjakkaiden ihmisten kohdalla kaari on kiertynyt tuhoisin seurauksin renkaaksi. Minulla tuota vaaraa ei ole.
