”Ikä on vain numero!”

Kirsi Urkko.

”Ei ole tärkeää, miten vanha olet, vaan miten olet vanha!” Näin se on. Kun elämä on iän karttuessa kutakuinkin mallillaan ja virtaa riittää, sanontojen sisältöön on helppo yhtyä – ei sovi jäädä niiden numeroiden vangiksi, jotka kuvaavat mennyttä elinaikaasi. On kuitenkin itsensä vanhaksi ajattelevia, joskus jo aika varhaisessa vaiheessa ja iän saattaa kokea isoksi, ahdistavaksi numeroksi. Ikä on erityisesti kokemuksellinen asia ja siihen kokemukseen vaikuttavat hyvin monet seikat menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta, kaikkine arvoineen ja ajatuksineen, tekoineen ja tekemättömyyksineen.

Vietämme vanhustenviikkoa. Kuka on vanhus, kuka on ikäihminen? En määrittele sitä, koska en siihen kykene. Itselläni vanhuuden rajan käsite nousee sitä korkeammalle, mitä enemmän tulee ikää. 16-vuotiaana häpesin, että isäni täytti jo 50 vuotta – vanhempani on vanhus! Nyt viisikymppinen on useimmiten hyväkuntoinen ja elämänsä parhaissa vuosissa. Ikääntyvä-termin osaan sen sijaan määritellä – se olen minä, se olet sinä, me kaikki olemme! Ikäännymme, koska vuosia tulee lisää, meille ihan jokaiselle. Miten me kukin annamme elämämme näkyä ja tuntua, on sattumaa ja valintaa. Vanheneminen ei joka vaiheessa ole kivaa, mutta se on välttämätöntä elämisen kannalta – jos et vanhene, et ole elossa!

Työni vuoksi olen kuullut monta tarinaa elämästä, vanhenemisesta, iloista ja suruista, onnellisuudesta ja synkistä hetkistä. Elämäntarinat ovat erilaisia. Ihastukseni ja ihmettelyni saa osakseen muistelija, jonka menneisyydessä on ollut isoja soita rämmittävänä, kuohuvia koskia laskettavana ja kantoja kaskessa tieltä pois korjattavana, mutta silti ajatus elämästä on tyyni ja luottavainen. Muistelija saattaa lohduttaa ihmettelyäni hänen elämästään sanomalla, että sellaista elämä on, siitä selvittiin yhdessä tai oli vain mentävä läpi harmaan kiven, kun vaihtoehtoja ei ollut. Ankaristakin vaiheista huolimatta elämästä ollaan kiitollisia, taaksepäin katsotaan rauhallisesti ja eteenpäin mennään päivä vain ja hetki kerrallansa.

Sotavuosista, evakkomatkoista ja luopumisista kertovat tarinat saavat kurkkuuni palan ja silmääni roskan tunteen. Näihin muisteluihin ei vaan voi tottua ja kyllästyä! Omaa kriisinkestävyyttä voi vain arvailla vastaaviin tilanteisiin itsensä kuvitellessa. Kaikilla ikäihmisillä ei ole mahdollisuutta muistella. Sairaudet ovat ehkä vaikuttaneet kykyyn muistaa tai taitoon tuottaa puhetta, millä kertoa ulos ajatuksissa pyörivät kuvat. Osa muistoista saattaa olla niin kipeitä, että ne mieluiten painaa syvälle sisimpään lukolliseen päiväkirjaan. Koskettavinta on, kun ei ole ketään, kenelle muistella. Vanhuksen yksinäisyys on todellinen olemassa oleva ongelma. Elinaika lisääntyy, mutta ei kaikilla – ympäriltä on saattanut poistua jo lähimmät ikätoverit, lapset asuvat muualla ja välttämättömien apujen antaja ei ehdi kuunnella. Omasta kodista ei kykene lähtemään lähemmäksi muita, yhteisölliseen asumiseen ei pääse, kun paikkoja ei ole. Miltä tuntuu hänen lukea tämän päivän sanomalehteä ja kuunnella iltauutisia, kun yksinäisyyden lisäksi hän kokee itsensä taloudelliseksi ongelmaksi? Miten HYTE tavoittaa hänet, kun SOTE kaventuu? (HYTE = hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen, SOTE= sosiaali- ja terveydenhoitopalvelut)

Työkavereissani on useita maahanmuuttajia, jotka kertovat siitä, miten heidän maassaan suku huolehtii kaikista sen jäsenistä. Huoltosuhde isossa perhekunnassa pelaa joka suuntaan, sukupolvelta toiselle ylös ja alas sekä sivulle sisarusten ja serkkujen perheisiin. Ikääntyneet hoidetaan, sairauskulut maksetaan porukalla, syödään samaa ruokaa yhteisessä pöydässä. Ihailen ja kauhistelen näitä tarinoita ja pohdin, mikä olisi kultainen keskitie meidän ja heidän huoltokulttuureidensa välillä.

”Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi!” Tällä tutulla Matteuksen evankeliumin ohjeella voimme saada aikaiseksi paljon HYTEä. Se on pysähtymistä vierelle, se on kohtaamista, se on huomaamista, se on huomioimista. Ennen kaikkea se on välittämistä, toiselle hyvän toivomista, se on rukousta toisen puolesta ja yhdessä. Se on kirkkokyyti, se on lämmin leipä, se on lukuhetki, se on puiden kantaminen, se on puhelu. Se on yksinkertaisia asioita tässä monikulmaisessa maailmassa, se oikoo mutkaisia matkoja suoraksi merkityksellisyyden kokemukseen. Lähimmäisenrakkaus raivaa teitä sinne, missä maisema on sumun peitossa. Se sytyttää valon varjoihin. Se lieventää pelon peikkoja ja virkkaa lämpimän suojapeiton ympärille. Meillä ei ole mistään näkökulmasta katsoen varaa ohittaa ja jättää ikäihmisiä. Virren 527 osuvilla sanoilla toivotan huomioivaa vanhusten viikkoa!

”Ei Jeesus pidä kiirettä, hän huomaa jokaisen. Hän kumartuu ja kuuntelee huolia kaikkien. Nyt nuori, vanha vaivoineen seuraamme ennättää. Yhdessä ollaan, kuunnellaan. Nyt se on tärkeää. Ei muuta lahjaa tarvita, vain armon läheisyys. Näin meille juhlan valmistaa Kristuksen ystävyys.”

Kirsi Urkko

kirkkovaltuuston pj.

Pälkäneen seurakunta

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?