Tislausmenetelmä on vanha keksintö, Kiinassa se on ollut tunnettu jo ajat sitten. Jos yhtään on lukenut kiinalaista vanhaa runoutta, on varmasti joutunut tutustumaan viinin juontiin. Joskus noin vuonna 1240 ranskalainen lääkäri oppi tislaamaan viinistä paloviinaa, tehtiin ”puhdasta” vedetöntä alkoholia. Italialaiset keksivät tälle hyvän nimenkin, puhuttiin ”elämän vedestä” aqua vitis. Tämä elämän vesi rupesi sitten kansoja viihdyttämään.
Erilaisia juomasekoituksia on varmasti juotu ja valmistettu iät ajat. Suomessa ”olut” oli aluksi viinin ja siman kaltainen sekoitus, jota maustettiin vaikka hunajalla. Nämä juomat kuitenkin pilaantuivat helposti.
Ensimmäiset tiedot oluesta Suomessa löytyvät vuodelta 1366 piispa Hemmingin hautajaisista. Suomalaisen oluen valmistustapa on kaiketi Saksasta kotoisin. Jo 1500-luvulla Suomesta vietiin olutta ainakin Ruotsiin.
Oluen raaka-aineena on aina ollut pääosin ohra. Ohra oli myös ruokaa, mutta viljasta oli usein pulaa ja esimerkiksi sotilaiden palkka maksettiin osittain oluena.
Erityisesti humala tunnetaan oluen mausteena. Ja ennen sitä viljeltiin runsaasti jopa pakon edestä. Oluen kulutus oli hyvin suurta, etenkin armeijan tarpeisiin sitä meni suuret määrät. Kustaa Vaasa määräsi talonpojille humalaveron ja palkkasi ”konsultteja” opettamaan kansaa humalan viljelyyn. Lakisääteinen humalan kasvattaminen oli voimassa vuoteen 1915 saakka.
Panimomestareiden mukaan humalassa on oluen sielu. ”Ohrasta oluen synty, humalasta jälkijuoman” kertoo meille Kalevala.
Kansanomaisia mausteita oluelle olivat suomyrtti ja suopursu, kunnes humala ne syrjäytti. Humala oli siis aikoinaan hyvin yleinen viljelykasvi ja nyt sitä tapaa villiintyneenä asuntojen läheisyydessä.
Nykyisin humalat tuodaan ulkomailta, mutta luulisi siinä olevan myös kotimaisia viljelymahdollisuuksia.
Humalan lääkevaikutus on rauhoittava ja sitä käytetään myös unettomuuteen. Humalaa voidaan pistää kourallinen tyynyn alle ja uni maittaa. Sitä voidaan nauttia myös keitteenä tai jauheena ilman haitallisia sivuvaikutuksia.
Luonnontieteilijä Carl von Linne kirjoitti vuonna 1747 ohjekirjan oluen valmistuksesta. Turun seudulla von Linne kertoo maistelleensa suomalaista sahtia. Nykyisin sahti nimitystä käytetään kotivalmisteisesta mallasjuomasta, joka on olutta vahvempaa. Sahtia tarjoillaan erilaisissa juhlissa tai juhla-aikoina. Lisäksi muutamat pienpanimot ovat ryhtyneet valmistamaan sahtia. Sahti on saanut ”Aito perinteinen tuote” -nimisuojan vuonna 2002.
Sahti on siis suodattamatonta pintahiivaolutta, jota on tehty jo hyvin pitkään, useita satoja vuosia. Sahdin valmistuksessa puhtaus on tärkeää. Puinen mäskäyssaavi turvotettiin, pestiin huolella ja desinfioitiin kuumalla vedellä ja katajalla. Nykyisin käytössä ovat jo teräskattilat, joiden puhdistaminen on helpompaa.
Olen muutaman kerran ollut mukana sahdin valmistuksessa appiukon kanssa 1970-luvun lopulla. Jos nyt täytyisi puuhaan ryhtyä, tuskin se enää onnistuisi kaikkien mäskisaavien, maltaiden, olkien ja kuumien vesien kanssa.
Sahdista päästään tunnelmaan varsin nopeasti. Tavallisesti juoma nautitaan pian valmistumisen jälkeen. Sahdin tilavuusprosentti on keskimäärin kahdeksan, kyllä sillä jo juhlat alkaa.
Edelleen sahdin valmistuksen perinne on säilynyt etenkin Hämeen alueella. Tunnettuja sahtipitäjiä ovat muun muassa Lammi, Kärkölä, Korpilahti ja Joutsa. Myös Kuhmalahdella, Sahalahdella ja Luopioisissa on ollut vahvaa sahtiosaamista.
Kun keskiolut tuli maitokauppoihin vuonna 1969, sillä oli selvä vaikutus myös sahdin menekkiin ja valmistukseen. Innostus sahtiin jokapäiväisenä tuotteena laantui, ja sahdista tuli entistä enemmän juhlajuoma, etenkin joulun ajalle.
