Kaunokirjoitus poistui perusopetuksen opetussuunnitelman perusteista runsaat kymmenen vuotta sitten. Samalla monella meni sormi suuhun sen kanssa, miten ihmiset jatkossa voivat allekirjoittaa viralliset dokumenttinsa. Opetushallituksen opetusneuvokselta Minna Harmaselta asiaa kyseltiin silloin – ja on kysytty vuosien saatossa jo monen monta kertaa.
– Missään ei ole mitenkään määrätty, miten se oma nimi kirjoitetaan. Allekirjoituksen merkitys on muutenkin muuttunut: se ei ole enää ainoa tunnistautumistapa vaan käytössä on sähköistä allekirjoittamista ynnä muuta, hän tiivistää.
Epätietoisuutta kuitenkin oli ilmassa, kun päätöksen jäljiltä edes kaikki viranomaiset eivät Harmasen mukaan olleet aluksi perillä siitä, että asiakirjojen allekirjoitus on sallittua tehdä myös tekstaamalla.
Kaunokirjoituksen – oikeastaan sidosteisen kirjoittamisen – opettamisesta luopuminen teetti muutakin epätietoisuutta. Ulkomailla uutisoitiin jopa hieman järkyttyneinä, miten käsin kirjoittamisen opetus on loppumassa Suomessa.
– Se oli väärinkäsitys. Päinvastoin tällä haluttiin löytää enemmän aikaa harjoitella käsin kirjoittamista, jonka määrä on muutenkin vähenemässä. Opetettavana oli kahdet eri kirjaimet ja katsottiin, että yhdet riittävät. Samalla haluttiin katsoa tulevaisuuteen ja tehdä tilaa myös näppäintaitojen opettelulle.
Uudistuksen voi katsoa sikäli onnistuneeksi, että kouluilta palautetta on tullut vähän, jos ollenkaan. Sen sijaan niin sanottua kansalaispalautetta on vuosien varrella riittänyt. Koululaisten ja heidän vanhempiensa sijaan palaute on tullut enimmäkseen vanhemman kansanosan suunnasta.
Kaunokirjoituksen opettaminen ei ole enää pakollista, mutta ei suinkaan kiellettyäkään ole.
Itsekin aineenopettajana työskennellyt Harmanen tietää kouluja, joissa sidosteista kirjoittamista opetetaan edelleen. Hänen mukaansa kouluissa olisi myös mahdollista tehdä kaunokirjoituksen pariin eräänlaisia täsmäiskuja – juuri oman nimen kirjoittamisen eli allekirjoituksen tiimoilta.
– Jotkut opettajat kyllä opettavat oppilaille nimikirjoituksen kirjoittamista, Harmanen sanoo.
Vaikka isot kirjaimet ja pisteet ovatkin alakoukkujen oikeita muotoja tärkeämpiä, hän näkee tärkeänä lasten ja nuorten ”altistumisen” myös kaunokirjoituksen koodille ja kirjaimille. Se helpottaisi sukupolvien välistä ymmärrystä ja pitäisi myös yleissivistystä yllä.
Visuaalisuudesta tasa-arvoon
Kaunokirjoituksen pakollisen opetuksen päättymisen taustalla oli Harmasen mukaan monia syitä.
– Kymmenen vuotta sitten aika harva yläkoululainen kirjoitti sujuvaa sidosteista tekstiä. Käytännössä sidosteinen kirjoitustapa ei edes ollut enää kaunokirjoitusta vaan se oli muuttunut yksinkertaisemmaksi ja lähemmäs tekstausta. Opettajilta saadun palautteen mukaan kaunon opettamisesta oli kuitenkin tullut yksityiskohtaista ja vaikeaa, ja siihen meni paljon aikaa. Lisäksi opetettavana käsin kirjoituksessa olivat myös toiset kirjaimet.
Oma vaikutuksensa oli silläkin, että erityisesti vasenkätisille perinteinen sidosteinen kirjoittaminen oli ollut kovin vaikeaa. Samalla osa oppilaista oli vapautettu kaunokirjoituksen opettelusta muun muassa oppimisvaikeuksista ja erityisen tuen tarpeista johtuen.
– Varmasti on paljon ihmisiä, jotka muistavat, ettei se oma käsiala ole ollut hyvää ja ovat kärsineetkin siitä, Harmanen arvioi.
Hän kokee, että vaikka teknologia kehittyy ja nykyisin on mahdollista esimerkiksi sanella kirjoitus koneelle tekstiksi, käsin kirjoittamisen taito on erittäin tärkeä.
– Sille on oma paikkansa, ja esimerkiksi muistiinpanojen tekemisen kautta se tukee muistin kanssa työskentelyä. Nykymaailmassakin on oltava varautunut siihen, että pitää pystyä kirjoittamaan käsin, ilman konetta. Ylioppilaskokeissakin on mahdollista tehdä muistiinpanoja paperille, vaikka kyllä ne pidemmät tekstimassat kirjoitetaankin koulussa koneella.
Mitä hyötyjä ja haittoja kaunokirjoituksesta luopumisella sitten on todettu?
– Mielelläni tekisin vähän laajempaakin selvitystä, jos siihen olisi mahdollisuus, Harmanen tuumaa.
Viimeksi kuudesluokkalaisten opettajien kanssa työskennellessään hän sai palautetta siitä, että keskittyminen yksiin opetettaviin kirjaimiin on yhtäältä saanut oppilaiden käsialaa keskimäärin kohentumaan, mutta toisaalta kouluissa on koettu, ettei käsin kirjoittamista harjoitella siltikään tarpeeksi. Huoli on myös laajemminkin hienomotoriikan kehittymisestä ja käsillä tekemisen taidoista.
Numero seitsemän poikkiviivan kohtalo liikehti edestakaisin, kun paljon puhuttu poistettu viiva tuotiin takaisin äänestysteknisistä syistä. Kaunokirjoitus ei kuitenkaan tällä tietoa ole tekemässä paluuta opetussuunnitelman perusteisiin ja sitä kautta kouluihin.
– Kun tulevaisuudessa opetussuunnitelman perusteita uudistetaan, kysytään opettajilta hyvissä ajoin palautetta nykyisestä, opetusneuvos Harmanen sanoo.
