Kun kangasalalainen Helmi Sipilä saatteli poikansa Veikon jatkosotaan, hän ei voinut tietää, että valoisa ja elämänmyönteinen nuorukainen ei enää koskaan palaisi elävänä kotiin. 19-vuotias Veikko tultaisiin näkemään elossa viimeisen kerran 24.kesäkuuta vuonna 1944 kello 15. Näin kertovat tuolloiset komppanianpäällikön päiväkirjamerkinnät.
Jatkosota päättyi syyskuussa samana vuonna. Marraskuussa Veikko olisi täyttänyt 20 vuotta.
Veikko siunattiin kadonneena ja kentälle jääneenä Kangasalan sankarihautaan. Äiti Helmi Sipilä jaksoi tästä huolimatta pitää toivoa yllä. Hän uskoi aina Veikon palaavan kotiin. Hän ajatteli, että ehkä esikoinen oli kuitenkin joutunut vangiksi ja palaisi vaikka vielä vuosia ja vuosia myöhemmin.
Dna-näyte ratkaisi kaiken
Perheenisä, maanviljelijä Väinö Sipilä oli itsekin vuosia rintamalla ollut mies ja oli sotavuosista vaiteliaampi. Hän ei ainakaan ääneen sanonut, että uskoi poikansa vielä palaavan, sillä komppanianpäällikkö oli arvioinut, että Veikko oli kuollut kranaatin täysosumasta.
Veikon vanhemmat ja valtaosa sisaruksista eivät tulleet koskaan tietämään, että Veikon maalliset jäännökset löydettäisiin yli 70 vuotta myöhemmin ja tuotaisiin Suomeen. Ne siunattiin sankarihautaan Kangasalla 1.kesäkuuta vuonna 2018.
Veikon pikkuveli Ahti Sipilä oli ratkaiseva lenkki tässä pitkässä tapahtumaketjussa. Hänen dna-näytteensä avulla pystyttiin varmistamaan, että maalliset jäännökset todella olivat Veikon. Isoveljen tarina sai päätöksensä. Hän tuli kotiin, vaikkakin aivan eri tavalla kuin äiti oli toivonut ja uskonut.
”Minä lähden rintamalle”
Mutta mitä kesäkuussa vuonna 1944 Aunuksen Kannaksella oikein tapahtui? Sotamies Veikko Sipilän yksikkö saapui 23.kesäkuuta torjumaan Laatokalta Tuulosjoen suuhun noussutta vihollista. Tilanne oli kirjaimellisesti tulenarka, sillä venäläiset aikoivat katkaista Syvärin puolustajien vetäytymistiet. Miehiä kuljetettiin Tuulosjoen suuhun kaikkialta, mistä vain suomalaissotilaita saatiin irrotettua.
Velvollisuudentuntoinen ja aikaansaapa Veikko oli lähtenyt rintamalle kyselemättä, vaikka hänellä olisi ollut toinenkin mahdollisuus. Sairastuttuaan asepalveluksessa Forssan koulutuskeskuksessa hänelle oli todettu, että löytyisi muitakin paikkoja suorittaa palvelusta kuin rintama. Tämän tietää pikkuveli Ahti Sipilä, jolle isoveljen tarkempi sotahistoria selvisi myöhemmin. Tapahtuma-aikaan hän itse oli vasta muutaman vuoden vanha.
– Veikko oli sanonut vaan, että minä lähden rintamalle, Ahti Sipilä kertoo.
Peruskoulutuskauden jälkeen Veikko lähetettiin Forssasta henkilötäydennyskeskus 7:n kautta täydennyspataljoona 4:ään Laatokan pohjoispuolen rintamalle.
”En tarvitse asettani enää”
Pikkuveli Ahti ei sitä tietenkään muista, mutta hänelle kerrottiin jälkeenpäin, että lomilla isoveli oli kanniskellut hartioillaan pikkuista veljeään. Kirjeessäkin hän oli kysellyt, että ”joko se on kuinka ruvennut käveleen se Ahti?”
– Olin ollut äidin sylissä, kun saatettiin Veikkoa autolle, josta hän lähti sotaan. Itse en tietenkään siitä oikein mitään muista, olin niin kovin pieni vielä. Mutta myöhemmin pääsin tutustumaan veljeeni eri tavalla, kun olin viisi vuotta samassa paikassa töissä kuin hänkin oli ollut eli Tampereen rautatieasemalla rautatieläisenä autohommissa.
– Tapasin ihmisiä, jotka olivat olleet hänen kanssaan samaan aikaan samoissa töissä. Tuli sellainen käsitys, että oltiin Veikon kanssa samanlaisia luonteita. Luotettiin itteemme joka paikassa, Ahti Sipilä pohtii.
Isoveljen viimeisiin päiviin rintamalla kuuluu erikoinen yksityiskohta, josta tulee tunne, että hän aavisti kohtalonsa.
– Hän oli antanut oman pistoolinsa kaverilleen muutamaa päivää aikaisemmin. Hän oli sanonut, ettei hän tarvitse sitä enää.
Kirjettä kirjeen perään
Veikon maallisten jäänteiden löytyminen ja niiden sankarihautaan siunaaminen oli pitkä prosessi. Venäläiset etsijät löysivät suomalaissotilaiden jäänteitä Tuulosjoen suulta ja toimittivat ne Suomen puolelle. Suomalaiset jatkoivat tilanteen selvittelyä ja omaisten etsintää. Hanketta johti Ahti Sipilän tietojen mukaan jo eläköitynyt armeijan upseeri.
– Ensiksi meille saapui armeijan kirjekuori, jossa oli toinen kirjekuori postimerkkeineen. Siinä tiedusteltiin henkilötietojani. Vastasin ja vein kirjeen postiin, Ahti Sipilä muistelee.
Kului noin vuosi ja postiluukusta putkahti taas armeijan kirje.
– Tavallaan olin unohtanut jo koko asian. Nyt kirjeessä tämä kadonneiden kohtaloa selvittänyt armeijan upseeri tiedusteli, voinko mennä antamaan dna-näytteen terveysasemalle. Menin Tampereella Tullintorille, otatin näytteen, laitoin kuoreen ja postitin.
– Meitä jännitti vaimoni Sadun kanssa, että meniköhän se kirje oikeaan laatikkoon, kun siellä oli sininen ja keltainen rinnakkain. No, oikeaan se meni, Ahti Sipilä hymyilee jälkikäteen.
”Koska se juna tulee?”
Tämän jälkeen aikaa kului puolisen vuotta, kun armeijalta tuli taas postia. Kirjeessä kerrottiin, että yhdet löytyneistä jäänteistä kuuluivat Veikko Sipilälle.
– Jonkin aikaa tästä se sama eläkkeellä oleva upseeri soitti, että he tuovat Veikon jäännökset Kangasalle. Varusmiehen kuljettama armeijan auto saapui ja sieltä he tulivat. Koska oli talvi, veimme sen pienen laatikon Huutijärven kappelille odottamaan kevättä ja kesää.
– Kun maa oli sula, kaivettiin hauta, johon laskimme tämän pienen laatikon. Kirkkoherra Seppo Jarva siunasi jäännökset ja lausui muutaman sanan.
Sankarihaudan lähellä on Sipilän perheen sukuhauta. Ahti Sipilä muistaa kävelleensä myös sinne.
– Äiti aina kyseli, että koskahan tulee se juna, joka tuo Veikon kotiin.
