Mikäli elämästä on ilo kadonnut, kannattaa palata niiden asioiden ääreen, jotka tuottivat iloa lapsena. Näin muistan jonkun suositelleen. Huomaan, että ainakin omalla kohdalla tämä toimii. Kesäiseltä tienpientareelta luonnonkukkia poimiessa tai sammalenvihreässä metsässä samoillessa mieli tuulettuu ja olotilassa tuntuu samaa huolettomuutta kuin lapsena. Hetkeksi unohtuvat elämän vaatimukset. Pyhä huolettomuus valtaa mielen. Ei Jeesus turhaan asettanut lasta esimerkiksi siitä, miten olla ja elää suhteessa Jumalaan ja tähän luomakuntaan. Ja jokaisen sisältä tuo lapsi löytyy.
Ehkä vahvin muisto ilosta ja riemusta liittyy itselläni veteen. Ensin enon mökillä Töjbyssä meren äärellä serkkupojan kanssa uiden ja puuhaillen. Sitten oman lapsuusperheen mökillä pienen suojärven vesissä, jossa sain uida mielin määrin, pomppia uimapatjalta veteen jonkun kaverin kanssa taikka soudella kevyellä kumiveneellä tai raskastekoisella meriveneellä.
Muutettuani tänne Laitikkalaan kymmenen vuotta sitten huomasin saapuneeni paratiisiin: lähiluonto ympäröi kaikkine mahdollisuuksineen heti kun oven avaa ulos. Ja metsiä ja peltoja ympäröivät vedet: järvet ja joet. Työmatka taittuu lintuperspektiivistä tarkasteltuna lähes yhtäjaksoista kannasta pitkin. Talvella voi työnkuormat upottaa avannon vilpoisiin vesiin ja sulan veden aikaan nauttia vesijuoksusta tai uinnista yksin tai yhdessä vapaissa vesissä.
Meloessa veden varassa oleminen on minulle vahva vertauskuva elämästä ja uskosta. Ympäröivä vesi on kuin armo – se kantaa ja kannattelee niin kauan kuin on luottamusta ja uskoa. Kellun armon varassa.ja mielessä soi virsi ”Armon meri aava, kehto elämämme, ilma jota hengitämme” Vaaditaan rauhallisuutta ja levollisuutta: kaikki on tässä, ole rauhassa ja etene tasaiseen tahtiin. Veteen – aivan kuten armoonkin – voi luottaa ja tukeutua. Sen sijaan virheliikkeet voivat äkkiä kipata kajakin ympäri. Tosin siitäkin on paluu takaisin pinnalle ja pelastautumissuunnitelma, jota on hyvä harjoitella jo etukäteen ja pitää mielessä.
Elämässäkin voi tehdä virheliikkeitä, jotka kippaavat nurin. Aina ei keli oli tyyni tai elämänmatka etene tasaisesti. Myös toisten ihmisten toiminta voi kaataa oman elämän kajakin. Tarvitaan apua, pelastussuunnitelmaa ja armoa. Pulahdus veteen on kuin kasteen veteen palaaminen: pinnalle nousu anteeksisaaminen ja elämän jatkumisen mahdollisuus ja uusi alku.
Paitsi toisia vesilläliikkujia myös luontoa on syytä kunnioittaa ja tunnistaa ja tunnustaa omat rajansa ja voimavaransa. Myrskyä päin ei kannata lähteä. Väsyneenä ei melonta eikä elämäkään suju. Reitti kannattaa valita turvallisesti ja rukoilla varjelusta matkoilleen – omilleen ja kanssavaeltajille.
Eija Kasari
Lomaileva sairaalapastori, Laitikkala
