– Kun olin lapsi, tämä tie savettiin aina kesäisin. Silloin siskot ja minä otimme kengät pois ja juoksimme paljain jaloin, sillä tienpinta oli kuin silkkiä vaan.
Kaisla vilkaisi minua ja kysyi:
– Miltä sinusta tuntuu olla täällä, kun olet asunut lapsena ja nuorena, ja nyt taas olet täällä?
Täytyi miettiä asiaa hetki. Viimein sanoin:
– Täällä on niin monta kerrosta historiaa päällekkäin. Nykyhetken takaa nousee paljon muistoja, jos vähänkin rupeaa ajattelemaan.
Näytin kädelläni tien suuntaan.
– Tuossa on entinen koulu, missä minun aikanani oli yli 60 oppilasta. Nyt mäki on kauan sitten hiljentynyt. Vastapäätä koulua on vanha Voiman kauppa. Joka päivä tuli kuorma-auto Tampereelta ja toi tuoretta ruisleipää.
Jatkoin kertomista kyläläisistä, joita tapasin kauppareissulla. Ihmiset tunsivat toisensa, vaikka puhuttiinkin vain etunimeltä, kaikki tiesivät heti, kenestä oli kyse.
Onhan se samanlaista nykyisinkin, jatkoin.
– Jos sanon vaikka Arja, Kirsi, Esa tai Timo, niin kaikki tietävät kenestä puhutaan. Minusta se tuntuu mukavalta.
Kaisla naurahti.
– Kaupungissa saa olla tuntematon, minäkin asun Töölössä.
Jatkoin:
– Täällä on aika hienoa, kun tuntee ihmisiä monen sukupolven ajalta. Isovanhempieni syntyivät 1880-luvulla, vanhempani 1900-luvun alkupuolella, sitten tuli sodanjälkeinen sukupolvi, johon itse kuulun. Omat lapset ovat syntyneet 1970-luvulla, ja lastenlapset 2000-luvulla. On aika hienoa, että täällä voi luetella monesta talosta viisi sukupolvea, muistaa ja tuntee ne kaikki. Itse seison kuin kumpareella ja katselen molempiin suuntiin, menneeseen ja tulevaan.
Ajattelen, ettei ole ollenkaan yhdentekevää, missä asumme. Jokainen ihminen tuo yhteisöön omat taipumuksensa ja vahvuutensa, oman elämänhistoriansa, joka vaikuttaa olemiseen puolin ja toisin. Helposti pienen kylän kohdalla lankeamme ajattelemaan, mitä asioita sieltä puuttuu. Ajatuskulku pitää kuitenkin kääntää päinvastaiseksi, miettiä, mitä hyvää ja ainutlaatuista asumisessa pienessä kylässä on.
Merkittävä kysymys on se, miten voi toimia oman kyläyhteisönsä hyväksi, mitä itse voi sille antaa. Miten suhtautua toisiin? Miten voi kuunnella, välittää ja rohkaista, sirotella pieniä ilonhippusia?
Jeremia 29:7 puhuu kaupungista, mutta hänen kehotuksensa voidaan kääntää myös kyliä koskevaksi. ” Tavoitelkaa sen kaupungin parasta, johon minä olen teidät siirtänyt ja rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen hyvinvointi koituu teidänkin parhaaksenne.”
Lopuksi lyhennelmä Olli Halosen laulusta Kylä keskellä ei mitään: ”Kuin pala taivasta. Maailman laidalla. Kuin pieni piste Suomi-neidon iholla. Kaukana kaikesta. Maailmasta suuresta. Tää meidän pala rauhaa pysyy samanlaisena. Eikä meitä täältä saisi lähtemään mikään. Tästä kylästä. Vuodet ne vierii vaan. Eikä mikään muutu milloinkaan. Eihän siinä järkee oliskaan. Mennä nyt taivasta muuttamaan. Suurta maailmaa. Kriisit jälleen ravistaa. Mut ei ne täällä kuitenkaan. Näy koska me jatketaan. Leppoista elämää.”
Marja-Liisa Kuitunen
Padankoski
