Kun taiteilija Maria Stereo työsti Tuoli-teostaan, hänelle tuli heti alkumetreillä hyvä fiilis.
– Ymmärsin nopeasti, että tätä teosta on tosi vaikea pilata. Tällainen tunne ei ole kesken työn minulla kovinkaan yleinen. Joskus sitä päinvastoin lentää kirosanat ilmassa ja huomaa miettivänsä, mitä järkeä tällaista p-skaa on ylipäätään tehdä. Onneksi siis tulee näitä hyviäkin päiviä ja onnistumisia, Stereo nauraa.
Tuolin tekeminen oli yhtä juhlaa: joka aamu työhuoneessa Sahalahdessa odotti pala palalta valmiimpi teos, joka myös näytti päivä päivältä kauniimmalta. Tekemisen suola on Stereon mielestä juuri teoksen koostamisessa, pienten yksittäisten palojen asettelemisessa kokonaisuutta palvelevaan muotoon.
Posliinikissoista rakennettu Tuoli on ilahduttanut kävijöitä Kimmo Pyykkö -taidemuseon Kohtauspaikkana Kangasala -näyttelyssä. Rokokoo-tyylinen Tuoli on tyttömäisen söpöilevästä ulkomuodostaan huolimatta myös punkhenkinen.
– Tuoliin on rikottu kirpputoreilta löytynyttä posliinia ja posliinikissoja, ja koottu paloja sitten uudelleen. Pohjalla on ihan tavallinen tuoli. Perus-Erikeepperillä osat eivät yhdessä pysyneet, se tuli ärräpäiden kera testattua. Tuoliin on siis käytetty tujua asennusliimaa, Sahalahdella asuva taiteilija avaa työssä käyttämäänsä tekniikkaa.
Viime aikoina Stereo on työskennellyt paljon juuri rikottamalla: rikkomalla posliinia ja kokoamalla sen sitten uudelleen. Työtapa vaatii ahkeraa kiertelyä lähiseudun kirpputoreilla etsimässä sopivia materiaaleja. Ystävät ja tutut kyselevätkin häneltä usein, miksei hän tee tarvitsemistaan materiaaleista ilmoitusta vaikkapa Facebookiin tai muihin sosiaalisen median kanaviin. Stereo ei kuitenkaan halua toimia näin.
– Esineen pitää puhua minulle jollakin tavalla. Sopivan materiaalin etsintä on minulle osa valmistuvaa työtä, vaikka se onkin joskus tosi työlästä.
Käyttökalusteista veistoksia
Jo pikkutyttönä Stereo piti ”posliiniroinasta” ja kaikenlaisesta ”pikkusälästä”, jotka nyt usein päätyvät osaksi hänen valmiita töitään. Posliiniesineiden ja kitchin ottaminen osaksi ammatillista työskentelyä kolmisen vuotta sitten vaati aluksi uskallusta.
– Sitä mietti, kelpaako se, ja onko se tarpeeksi hyvää. Pidän kuitenkin tästä työskentelytavasta: valmiit työt ovat runsaita, kiiltäviä ja esteettisesti miellyttäviä. Ja mikä tärkeintä, ne ovat vähän kreisejä, Stereo lisää.
Joku saattaa nähdä Stereon töissä kritiikkiä nykyistä kertakäyttökulttuuria kohtaan. Stereo myöntää, että töissä voi olla hitunen sitäkin, mutta taidetta hän kuitenkin tekee pääsääntöisesti ihan toisenlaisesta lähtökohdasta käsin.
– Tärkeintä on esteettinen viehätys. En ota töilläni ainakaan tietoisesti kantaa yhteiskunnallisiin keskustelunaiheisiin.
Tuoli-teos on hyvä esimerkki siitä, millaista jälkeä Stereo haluaa tällä hetkellä taiteilijana tehdä. Käyttökalusteet taipuvat taide-esineiksi, mutta tässä prosessissa niiden alkuperäinen tarkoitus muuttuu: mukaan tulee elementtejä, joissa ei sinänsä ole mitään järkeä, mutta joiden myötä esine muuttuu veistokseksi.
– Vai miltä kuulostaa tuoli, jolla ei voi istua tai pöytä, jolle ei voi laskea mitään? Stereo kyselee viitaten viime aikoina valmistuneisiin töihinsä.
Näyttely työn alla
Kulkiessaan kirpputoreilla Stereo usein pohtii, mitä kaikkea ihmiset pöydissään myyvätkään. Hyllyissä riittää kaikenlaista tavaraa laidasta laitaan ja kaikenlaiseen hintaan. Stereo ei itse maksa kirpparitavarasta juuri kahta euroa enempää.
– Tai jos maksan, siihen pitää olla jokin hyvin perusteltu syy.
Loppu- ja alkuvuoden ajan Stereo valmistelee huhtikuista näyttelyään helsinkiläisessä Huuto-galleriassa. Pääkaupunkiin matkaa paitsi posliinitöitä, myös piirustuksia. Stereolla on valmisteilla ”köyhän naisen Versailles”. Taiteilija on hahmotellut teosta, jossa A3-kokoiset piirtäen tehdyt tapetinpalat leijailevat yhtenä ison kokonaisuutena katosta lattiaan asti. Kuvioaihiot ovat parhaillaan työn alla.
– Samaan kokonaisuuteen tulee matto, jonka tekemistä varten olen kerännyt kirppareilta posliinisia ihmishahmoja. Työstä tulee vähän sellainen tallotun ihmismaton oloinen kokonaisuus, Stereo paljastaa.
Rikottamiseen sisältyy tekniikkana oma riskinsä. Kun esineen on kerran hajottanut, sitä ei saa enää ehjäksi millään. Stereo näkee työtavassaan myös syvempiä merkityksiä. Siihen liittyy myös kapinaa 1980-luvun tyttöyteen, sen murskaamiseen ja rakentamiseen uuteen muotoon, uudenlaiseen tarkastelupintaan.
Välillä on pakko epäonnistua
Stereon mielestä taiteilijana eläminen ei aina ole helppoa. Suurin ammatillinen kompastuskivi on se, että työssä joutuu olemaan oman itsensä pomona. Vapaudesta pitää maksaa tietty hinta.
– Mieheni nousee aina aamuisin ihan tikkana ylös ja alkaa välittömästi puuhiinsa. Kunnon kansalaisen tyttärenä minun on välillä vaikea myöntää itselleni, että saatan välillä tehdä vain kahden tai kolmen tunnin työpäiviä, Stereo mainitsee.
Sen sijaan pari viimeistä kuukautta ennen näyttelyä ovat sahalahtelaistyöhuoneella aina hillitöntä meininkiä. Kiire on kova ja tekemistä paljon. Pitkään taidetyötä tehneenä Stereo tietää jo, että tämä on pelin henki: tämä on hänen oma tapansa tehdä töitä.
– Pitää hyväksyä se, että aina ei voi olla tehokkaimmillaan. Luovuus vaatii myös aikaa. Saatan joskus keksiä jonkin jutun vuoden päästä siitä, kun olen sitä ensimmäisen kerran miettinyt.
Taiteilijan kuin taiteilijan pitää sopeutua tietynlaiseen epävarmuuteen. Stereollekin ovat tuttuja ne tuskan tunteet, kun työ ei edisty ja itsetunto on kovilla.
– Silloin pitää vain muistaa, että välillä on pakko tehdä huonoja teoksia, ei sille voi mitään. Sitten voi taas onnistua – näin se vaan menee.
