2017 alusta lukien olen aika ajoin miettinyt, miltä tuntuu, kun tekee virkaurallaan jotakin melko varmasti viimeisen kerran. Sillä tavalla, että palaa vielä sen jälkeen kerran sorvin ääreen. Viimeinen talviloma mökillä yksin halkoja tehden, viimeinen pitkä kesäloma, viimeinen itsenäisyyspäivä töissä, viimeinen yleisjohtotehtävä valtiovierailussa, viimeinen virka-aseen tasokoe, viimeinen johtoryhmän kokous, viimeinen töihinlähtöratikan odottaminen Aleksilla kello 6.10, viimeisen aamukäskynjaon kuunteleminen, viimeiset aamupäiväkahvit ja lounas työmaalla, tyhjän työhuoneen oven sulkeminen ja viimeinen työmatka illan suussa kotiin.
Nololta kuulostaa, mutta kyynel ei silmäkulmaan päässyt luiskahtamaan. Reppu toki keveni joka kerta todettuani, ettei tähän tilanteeseen enää tarvitse palata. Mukavalta tuntui halata samassa kerrosnopassa työskennelleet naispuoliset työkaverit. He näyttelivät aidosti näytelmää: ”Nytkö sinä sitten lähdet…” Kuviakin otettiin. Se täytyy tunnustaa, että ihmisiä jää ikävä.
Torstaina 11.1.2018 kuskasimme Koskimäen Timpan kanssa työhuoneeni nurkissa ja kaapeissa onnistuneesti piileskelleen omistamani jäämistön sekä 2005 appiukkoni minulle tekemän upean keinutuolin Lönkalle. Neljä isoa muuttolaatikollista. Ennätin rojut kätkeä melkein kaikki ennen kuin vaimoni kotiutui.
Ehkäpä koittaa jonakin päivänä maaninen rupeama, jolloin todella perkaan, mitä tuli mukaan otetuksi. Työhuonetta olen muuttanut varmaan kymmenkunta kertaa. Silloin aina täyttyivät silppuri- ja roskasäiliöt, niin nytkin. Virkavaatteet matkustavat Kuusankoskelle polttouuniin. Tietokoneiden tulon myötä piti paperitulosteista päästä miltei kokonaan. Lieneekö missään näin käynyt. Itse opin matkan varrella vähän ja jokaisessa muutossa aanelossaaste väheni.
Samana torstaina ilmestyi sattumalta Hesarissa Jukka Harjun juttu liittyen Suomi 100 -teemaan. Nurmijärvellä uransa tehnyt rikosylikomisario Markku Tuominen ja meikäläinen muistelimme poliisin silmin nähtyä yhteiskunnan muuttumista 1970 – luvun puolivälistä lähtien. Kerroin siinä urani alkuajan tammikuun pakkasyön keikasta, missä saimme oppi-isäni, Holjalla syntyneen Erkki Lähteenpään kanssa tehtäväksi mennä häätämään Helsingin Sanomien keräyslaatikkoon majoittunut laitapuolen kulkija pois. Eki nosti kannen kysyen, onko täällä jotakin hätää. Tuoreiden julkaisujen alta tuli kieltävä vastaus ja Erkki laittoi kannen kiinni. Eläkkeelle neljännesvuosisata sitten päässyt partiokaverini muutti tuolloin Luopioisiin ja asuu siellä edelleen. Samalla tavalla täysin sattumalta jutun kyljessä oli kuvituskuva vuodelta 1971. Kukapa muu kuin Erkki siinä laitteli juopunutta maijan perään.
Jutusta tuli yllättävän paljon palautetta – kaikki minulle saakka yltänyt positiivista. Mukavien muistojen siivittämänä ja Erkille soitettuani aloin valmistautua viimeisen työpäiväni lähtökahvituksiin. Minut yllätti täysin se suuri joukko, mikä saapui perjantaina 12.1.2018. Arvelin kokemuspohjalta väkeä tulevan kosolti ja ilmoittautuakin piti, mutta joulunpyhät ja vuodenvaihde kaiketi sotkivat ihmisten kalentereita. Tuli mieleen päivän kuluessa keväällä eläkkeelle jääneen kurssikaverini lausahdus: ”Kun sitä kehumista kuuntelee kolme tuntia, alkaa vähitellen itsekin uskoa niitä tarinoita.” Lämpimältä se joka tapauksessa kuulosti ja seuraavan kerran kehutaan vasta sitten, kun makailen vaaka-asennossa penaalissa. Tulipahan todistetuksi vanhan autokauppiaan toteamus, että ei ole ihan kaikkia matkan varrella suututtanut.
Kymmeniä kertoja sain vastata kysymykseen: ”Mitäpä aiot nyt ryhtyä tekemään?” Vastaukseni varastin kahdelta jo työelämästä poistuneelta kaveriltani. ”Teen ihan niitä samoja asioita kuin tähänkin asti. Nyt minulla vaan on 50 tuntia viikossa enemmän aikaa tehdä niitä asioita.” Käyn salilla ja lentopallossa, nyt myös vähintään kerran viikossa uimassa. Bänditreenit sopivat minulla aikaisempaa helpommin. Kirjoittelen ja luen, muun muassa Aamulehden kiireettä.Kaupunkiasuntokin repsahtaa parissa vuosikymmenessä, siellä teen pieniä parin kolmen tunnin päiväurakoita. Mökin terassilla saunan päälle istuessani voin todeta näkökentässäni muutaman päivän työn, käänsinpä pääni ihan minne hyvänsä. Tuosta puuta nurin, siivoton rantaviiva, Jouttijärven rumin laituri (vaimoni arvio), seinään maalia, kattoihin pinnoitetta, terassiin öljyä, rakentamaton varasto, kaatopaikkakeikka isolle kuormalle ja niin edelleen. Mökin sisälläkin on yhtä jos toista korjattavaa. Ja mikäli ei mitään muuta, niin mieliharrastukseni pilkkeitten pitkäjänteistä työstöä Aitoon mainioiden metsureiden pötkölleen kaatamista rungoista.
Hätäännyin työkavereiltani saamillani lahjakorteilla ostamaan suksipaketin. Aikaa edellisestä hiihtoretkestä lienee kulahtanut kymmenkunta vuotta, joten jonkun verran pitää järven jäällä ja kirkonkylällä poiketa, että ilkeää lähteä Lapin hangille maaliskuussa. Rouva edellyttää vielä samoilla lahjakorteilla ostettavaksi oikein hiihtourheiluun tarkoitettuja vaatekappaleita. Ei kuulemma muuten lähde mukaan. Vaikka ei siellä minua moni tunne.
Hienolta siis näyttää elämä. Vielä jos Luoja soisi sen, että aikanaan osapuilleen järjissään ja kohtuullisen kulkukelpoisena saisi puhaltaa ulospäin viimeisen kerran.
Kommentointi on suljettu.