Viime viikkoina on ollut vanhalla vaikeuksia, kun korona tuli Suomeenkin. Ensin luettiin erityisen uhanalaisiksi meidät yli kasikymppiset. Sittemmin lisättiin samaan kastiin myös seitsemänkymmentä täyttäneet. Elämä muuttui vähän erilaiseksi. Kauppamme laittoi meille ikälopuille varhaisen aamuajan. Ettei siellä vauhdikkaampia ikäluokkia ole samaan aikaan. Ihan hämmästyi omaa ripeyttään, kun noin tunnin kuluttua heräämisestä oli jo ostoksilla. Tavanomaiset aamuvoitelut ja hoitelut eivät nyt olleetkaan vanhuusvitkaisia vaan sujuivat kuin ennen nuorena.
Erikoispalvelusta huolimatta monet meistä mummoista välttävät kaupassa asiointia. On varattu kotiin useamman viikon tarvikkeet: ruokaa, juomaa, pesuaineita, lääkkeitä ynnä muuta. Näkkileipä kestää, samoin pakasteet ja säilykkeet. Oppi nyt senkin, että on kestomaitoa, joka säilyy heinäkuulle saakka. Vessapaperia on jemmassa näköjään 30 rullaa. (Sanomalehti tukkisi viemärit.) Kyllä tässä ainakin vapun yli pärjätään, vaikka ei juuri uskalla itse kaupassa käydä eikä viitsi paljon naapureitakaan vaivata.
Jälkikasvua ei saa tavata. Niin, monella meistä vanhuksista jälkeläiset ovat Uudenmaan taajamissa, joten eivät saa tänne tulla ilman pätevää syytä. No ehkä sentään siinä tapauksessa, jos mummoista tai vaareista aika jättäisi ja hautajaisia pitäisi järjestää. Tosin eivät olisi isot juhlat nekään, taitaa olla se kymmenen hengen raja yhä.
Me vanhat olemme ehtineet kokea pitkän elämän aikana monenlaisia vaikeita vuosia. Muistamme sodan aiheuttaman pula-ajan. Olemme tottuneet olemaan ilman yhtä ja toista herkkua, matkustusta ja hienoja vaatteita. Nuukuuskin on jotenkin sisäänrakennettu asia. Sen huomaa nyt, kun täytyy yrittää pärjätä kotivarastoilla. Keksii kaikenlaista säästelyä. Teepussin voi käyttää kahteen kertaan, samoin kahvinsuodatinpaperin.
Kun vierailua ei saa harrastaa, uhkaa yksin ollessaan tulla vähän omituiseksi. Onneksi ei meiltä ole vielä kielletty kylänraitilla kävelyä. Ja onneksi säät ovat olleet kivat ja keväiset. Tarkenee tehdä reippaasti marssien muutaman kilometrin lenkin, jonka varrella tapaa joka päivä muutaman tuttavan. Kiinnostava ilmiö tänä aikana on, että kaikki vastaantulijat ovat ystävällisiä ja usein jopa juttuhalukkaita. Kahden metrin etäisyys pidetään.
Vanhaa pelottaa, mitä tästä oikein tulee. Jos vielä selvittäisiinkin niin, ettei kovin suuri osa kansasta sairastuisi, niin nuutuuko talous, loppuvatko työpaikat. Ja muuta vastaavaa? Ehkä ei tässä iässä kannata isoista asioista huolta kantaa. Emmehän me vanhukset pääse määräämään kansainvälisistä kauppasuhteista. Kunhan jotenkin selviää päivästä päivään, niin ehkä se siitä jotenkuten. Onneksi nykyään on kehittynyt tekniikka, että voi jakaa pitkän elämän mittaan kertynyttä viisautta luuri korvalla seuraaville sukupolville.
Mymmeli
