Loppui se talvi tänäkin vuonna, vaikka yllättäen iski huhtikuussa uudet lumet ja pakkaset. Tuli kevät. Oikein mieli ilostuu, kun taas ruoho alkaa vihertää ja kukkasetkin kukkia. Silläkin tavalla kesän tulo alkaa tuntua todelliselta, kun näkee kylänraitilla autoja, joilla on vene kuskattavanaan.
Kävelimme me pari iäkästä mummoa Luopioisten uimarannan ohi tarkistaen, kuinka on jäiden sulamisen kanssa. Vanhoja silmiämme kohtasi hätkähdyttävä näky. Entinen puitten koristama rantapuisto oli täynnä kaadettujen puiden runkoja ja kannokkoa.
Kun toivuimme ensijärkytyksestä, muistelimme menneitä aikoja. Siis vaikkapa tuollaisia seitsemänkymmenluvun kesiä, jolloin olimme vielä melko nuorekkaita ja innokkaita pulahtelemaan Kukkia-järveen. Oli ranta silloin aika toisenlainen. Siinä taisi olla runsaasti sellaista pusikkoakin, joka antoi näkösuojaa. Ohimenevän tien varressa ei ollut montakaan asuintaloa, joten ei paljon kulkijoita ollut.
Nyt on aika toinen. Taajama on muuttunut. Asutus on lisääntynyt ja liikenne rannan ohi menevällä tiellä on melko vilkasta. Saapa nähdä tulevana kesänä, kuinka runsasta on kulku uimarannan tuntumaan valmistuvalla uudella vaellusreitillä. Meiltä mummoilta jää retkeily vähiin, hyvä kun pakolliset asioinnit jaksamme suorittaa. Pitäisikö sentään edes kerran kiertää tämä uusi lenkki? Katsotaan nyt, mikä on kuntomme, kun reitti valmistuu. Jos varaa paljon aikaa ja ottaa eväät mukaan, saatamme vaikka selvitä tuosta taipaleesta.
Se, että tässä alkaa olla vanha ja jo elämän loppusuoralla, tuntuu yhä vain todellisemmalta. Tuli olluksi mukana Luopioisten Seuratalolla 29.4. olleessa Sotaveteraanien juhlassa. Oli järkyttävää kuulla, että Pälkäneen kunnassa elossa oli vain kolme veteraania, joista kukaan ei ollut läsnä. Varmaan oli useita heidän lapsiaan, ehkä joku lapsenlapsikin. Mummo ei tullut kysyneeksi keneltäkään sitä, onko kunnassamme vielä sodassa olleita lottia.
Pian on viime sotiemme päättymisestä kahdeksankymmentä vuotta. Maamme väestössä alkaa olla jo pääosa niitä, joilla ei ole tuosta ajasta mitään omakohtaista muistoa. Saamme olla kiitollisia siitä, että olemme saaneet niin kauan elää rauhassa. Ja toivomme, että rauha säilyisi edelleen.
Kuolema niittää satoa rauhankin aikana. Varsinkin meillä vanhoilla tulee hautajaisia eteen. Mummokin kävi juuri Pohjanmaalla saattamassa 92-vuotiasta sisartaan haudan lepoon. Meitä on vielä kolme jäljellä suuresta sisarusjoukosta. Mummo on tämän joukon nuorin, mutta ei ole mitään takeita siitä, kuka meistä poistuu ensimmäisenä ja kuka viimeisenä. Täytyy elää vain päivä kerrallaan.
Mymmeli
