Olen valmis. Edessä on urheilusuoritus vailla vertaa. Vedän syvään henkeä. Keskittyminen on huipussaan, kun lähden ratakierrokselle. Edessä on ensin nousu. Alku sujuu melko helposti. Joudun pujottelemaan vain parista kohtaa ja keskivaiheissa nousua matka käy jopa tasaisesti.
Ilo on kuitenkin lyhytaikainen: niin sanotulla Kojun pikataipaleella vaaditaan nopeita refleksejä: tiukka väistöliike vasemmalle, jotta kalustorikoilta vältytään. En kuitenkaan anna epätasaisen suoritusalustan vaikuttaa omaan suoritukseeni: ei tässä olosuhteita aleta syytellä. Kaluston kestävyydestä sen sijaan olen hieman huolissani.
Kääntöpaikalla torin liepeillä ollaan matkan puolessa välissä. Keskittyminen ei saa paluumatkalla herpaantua hetkeksikään. Edessä on vaativa alamäkiosuus. Paikka, reikä, väistö, paikka, reikä, väistö. Olo on kuin pujotteluradalla. Samalla täytyy pitää silmällä suoritusradan silloin tällöin ylittäviä ihmisiä, jotta yhteentörmäyksiltä vältytään.
Sarandan suoralla ehdin jo hetken iloita tasaisesta matkanteosta. Pian tutut töyssyt ja paikkapaikat kuitenkin palaavat. Hiki tippuen ja syke korkealla kaarran takaisin lähtöruutuun. Olen onnellisesti maalissa.
Nousen Sydän-Hämeen Lehden toimiston pihassa autosta. Autourheilusuoritus Onkkaalantiellä on ohi. Olisiko jo aika pistää kylän pääväylä parempaan kuntoon?
