Kuluneena kesänä moni asia on ollut paremmalla tolalla kuin useana edellisenä. Suomalaisten ulkomaanmatkailu jäi vähiin, vaikka rajoja avattiin ehkä liiaksikin. Kotimaassa siis pysyttiin ja luonnollisesti nautittiin tavallista enemmän suomalaisista herkuista. Kiistattomaksi omaksi suosikikseni kalaruuista nousee muikku. Sitä lienee saanut lähes koko kesän muuallakin kuin liikkumissani maisemissa. Myös kaupoista tuoreena ja halvalla. Kun joutuu pulittamaan edullisimmillaan alle vitosen kilolta, maksaa laskun mielellään. Nykyään kauppiaan merkinnöistä näkyy myös pyyntipäivä, joten vanhaa tuotetta ei tarvitse eikä kannata ostaa. Kuluneen kesän loppupuolella melkein aina Luopioisten kirkonkylän kaupassa käydessäni sieltä löytyi sinä aamuna pakattuja Kukkian muikkuja. Margit Tuomola muuten pystyi säilyttämään kaupassaan erinomaisen tason huolimatta siitä, että kilpailua kylällä ei sillä saralla ole ollut enää vuosikausiin. Kukkian muikuista sain parhaan palautteen hyvät näyttelijänlahjat omaavalta kymmenvuotiaalta pojantyttäreltämme. ”Ukki savustaa maailman parhaat muikut.”
Omat lukunsa herkutteluun kirjoittavat ravintolat, joissa niissäkin tuli kesän kuluessa poiketuksi muutaman kerran. Helsingin herkkuna pidetään tuoretta paistettua silakkaa, mitä myös suosin sen harvan kerran, kun kapakkaan eksyn. Muun muassa talomme alakerrassa sijaitseva Salve ja vajaan kilometrin päässä majaileva Sea Horse ovat profiloituneet kyseiseen kalaan. Molemmissa olivat käydessäni silakat loppuneet ja tilalle tarjottiin paistettuja muikkuja. Varmistin tuoreuden ja tilasin. Ei tarvinnut pettyä, päinvastoin. Kuopiossa käydessämme testasimme Sampo-ravintolan, mitä väitetään tuon evään pyhätöksi. Eikä suotta. Laittelin näistä kaikista kolmesta kuvia Facebookiin. Joka kerta virisi ankara kilpailuhenkinen keskustelu, rakentavassa hengessä tietenkin. Esiintyi kovasti puoltavia kannanottoja, jos myöskin todistelua, miksi oman paikkakunnan tietty ravitsemusliike sittenkin paistaa parhaat Suomessa.
Pääsin soutamaan muikkuverkkoja yli kolme vuosikymmentä sitten Pälkänevedellä kurssikaverini Joken toimiessa appiukkonsa Matti-vaarin tarkoin ohjeistamana pyydysten laskijana ja nostajana. Siinä mittailtiin muun muassa miltei metrin tarkkuudella, miten vene sijoittuu Ratasaaren rannan Näppijalavan ja Pajuluodon väliin, jotta tiedettiin laskea siihen vuodenaikaan verkot juuri oikeaan suuntaan ja syvyyteen. Eipä silti, joka kerta jotakin saatiin. Parasta mahdollista herkkua, verkosta suoraan savuun. Kävimme päällystökurssia Otaniemessä 1987. Marraskuisena sunnuntai-iltana soi puhelin kodissamme Vantaalla. Nostin luurin seinältä korvalleni. Jokke ilmoitti, ettei voi tulla maanantaina eikä tiistaina kouluun. Kysyin syytä ja hän vastasi, että muikku rupesi kutemaan. Toi sitten tiistai-iltana kilpa-autollaan vanhalla, mutta vetreällä Corollalla ämpärillisen meillekin.
Olen muistellut isäni viimeistä hänen kohdallaan vain puoliväliin kestänyttä kesää. Tuolloin seitsemänvuotiaan kovasti kultaisia raameja saaneet muistikuvat perustuvat suurimmalta osin muilta kuulemiini. Haluan muistaa kuitenkin juuri näin. Parasta meille kahdelle pienimmälle, minulle ja vuotta nuoremmalle Helenalle, olivat veneretket äidin ja isän kanssa. Liikkeelle lähdettiin vain aurinkoisina ja vähätuulisina päivinä. Kesällä 1962 siis harvoin. Äiti souti, isä piti perää ja me kaksi istuimme keskituhdolla, sillä siitä pystyi maisemia ja asioita tarkkailemaan parhaiten.
Souturetken ajoittuessa illansuuhun kävimme seuraamassa Konnekosken alla nuotanvetoa. Nuottia ja nuottaveneitä säilytettiin kauan sitten rakennetuissa harmaantuneissa kopeissa. Keluveneet sai vedetyksi osittain veden päälle nostetun katoksen alle sateelta ja säältä suojaan. Yksi parhaista Konneveden muikkuapajista sijaitsi kosken alapuolella. Nuottaa vedettiin parhaimmillaan kolmenakin iltana viikossa. Useammasta verkosta koottu pyydys levitettiin järveen veneestä pyrkimyksenä vetää se pussille, minkä pohjaan muikkuparvet uivat itsensä saarroksiin. Nuotan molempiin päihin solmittuja köysiä alettiin kelata vierekkäin seisoviin veneisiin. Raskas saalis nostettiin monen miehen voimin pussin pohjalla veneeseen. Seurasimme näytelmää silmä kovana. Muikkuja sai mukaansa nimellistä korvausta vastaan. Ainakin yhtenä iltana viikossa nuottamiehet keittivät rantakalan isossa muuripadassa. Ilta tiedettiin ja syöjiä ilmaantui paikalle iso joukko. Riippuen aterioitsijoiden määrästä perattiin puhkomalla riittävä kilomäärä muikkuja. Kalat ladottiin pataan kerroksittain sirottelemalla väleihin suolaa. Konnevettä kauhottiin sen verran, että muikut juuri ja juuri peittyivät. Taitava rantakokki vartioi tulta niin, että kalat säilyivät ehyinä. Lähes hauduttamalla tai antaen pinnan hiukan hymyillä puolisen tuntia. Missään tapauksessa ei saanut sekoittaa. Kun keitos oli lähes kuivunut ja kalat kypsiä, pyöräytti keittäjä pataan voita kunnolla, pieneenkin satsiin jopa kilon. Sitten vielä kevyt kiehautus. Mahtavia herkutteluhetkiä, kun mökkirannassa nautittiin hyvin tiheään useimmiten haukea, ahventa ja särkeä eri muodoissa. Nyt lähtivät lisäksi mukaan illalla savustettavat ja huomenna syötävät herkut.
