Hämäläinen rahvas asui 1400- ja 1500-lukujen taitteessa matalissa savupirteissä, joissa oli multapenkkiperustus, ikkunoiden paikalla pienet luukut ja seinien sisäpinnat mustuneet, sillä uloslämpiävien uunien aika oli vielä kaukaista tulevaisuutta. Ahtaassa tilassa asui toisinaan iso perhe ja kylmänä aikana lisäksi eläimiä, mutta tavalliseen arkeen ei osattu kaivata muuta.
Nykyään pidetään itsestään selvänä, että ihmisellä on ympäristössään valoa, värejä ja kuvia. Arkimaailmankin pitäisi tarjota esteettisiä elämyksiä. Siksi meidän on vaikea eläytyä siihen, mitä esimerkiksi 1500-luvun ihmiset kokivat astuessaan sisään kirkkoon, ympäristöön, joka heidän maailmassaan oli kuin toinen todellisuus.
Akaalainen taidehistorioitsija, opettaja Minna Polus luennoi ystävänpäivän iltana pälkäneläisille keskiaikaisen kirkkotaiteen kohtaamisesta nykyajan ja menneen ajan ihmisten silmin.
Ihmisen kuva oli ihme
Minna Polus keskittyi luennossaan Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalauksiin, koska ne muodostavat Suomen oloissa ainutlaatuisen laajan ja yhtenäisen kuvakokonaisuuden. Kirkko joutui 1400-luvun lopulla venäläishyökkäyksen kohteeksi ja tuhoutui sisältä pahoin.
– Kirkossa oli jo sitä ennen seinämaalauksia, mutta ne näyttävät olleen melko alkeellisia, ornamenttityyppisiä ja yksinkertaisin värein ja välinein maalattuja, Polus kertoi.
Todelliseen kuvitusurakkaan ryhdyttiin pian kirkon tuhon jälkeen. Hattulassa ei tyydytty korvaamaan vanhaa, vaan kirkon seiniin haluttiin maalata koko Raamattu luomisesta tuomiopäivään asti, ja lisäksi vielä kuvitusta legendoihin. Kuvakertomus laitettiin kiertämään koko kirkon alkaen alttarin oikealta puolelta ja päättyen vasemmalle. Kaikki holvit ja pilasteritkin kuvitettiin, samoin sakaristo. Nykykäsityksen mukaan kirkko sai uuden asunsa 1510-luvulla.
Urakka kertoo paljon sekä seurakunnan varakkuudesta että kunnianhimosta, sillä projekti ei ole voinut olla helppo eikä halpa, ja se vaati luultavasti paljon etukäteissuunnittelua ja johtoportaan palavereja.
– Kirkkomaalarilla itsellään ei ollut kovin paljon määräysvaltaa kuvien aiheiden valintaan. Niistä määräsivät piispat ja muut kirkolliset päättäjät sekä lahjoittajat. Hattulan kirkon mestari on kuitenkin sijoittanut yhteen kohtaan taitelijan maalaamassa – sen verran hän on itsekin päässyt mukaan vaikuttamaan, Polus selitti.
1500-luvun kirkkomaalaukset saattavat vaikuttaa nykyajasta katsottuna jäykiltä ja tavallaan naivistisilta. Mittasuhteet, perspektiivi ja ihmisten ja eläinten anatomia vaikuttavat kömpelöiltä myöhempien aikakausien teoksiin verrattuna.
Mutta sen ajan rahvaalla ei ollut peilejä eikä mitään kuvitettua katseltavaa. He eivät olleet yksinkertaisesti koskaan nähneet ihmistä esittävää kuvaa.
– Siksi kirkon seinien Kristus, Maria, apostolit ja kaikki muut Raamatun kertomusten hahmot saattoivat näyttää heistä melkein oikeilta ihmisiltä, Minna Polus arvioi.
Pyhän Ristin kirkon maalauksissa on vasta alullaan ympäristön maalaaminen hahmojen taustalle ja ympärille. Maisemaan viittaavat elementit ovat alkeellisia, mutta kuvissa on sentään esimerkiksi ruohoa, kiviä ja puita, jotka auttavat hahmottamaan tapahtumapaikkoja.
Sen sijaan taiteilija on osannut luoda kuviin niin väkevää tunnetta, että se on aistittavissa yhtä hyvin nyt kuin 500 vuotta sitten. Esimerkiksi Hattulan Herodeksen lastensurmaa kuvaavassa työssä julmuus ja välinpitämättömyys hohkaavat hahmoista pitkän matkan päähän, eivätkä seitsemän Marian sydämen lävistävää miekkaa jätä juuri tulkinnanvaraa.
Olemmeko hukkaamassa pyhyyden?
Minna Polus totesi, että keskiajan ihminen saattoi kirkkomaalausten äärellä kokea muutakin kuin näköhavainnon.
– Me katsomme taidetta ajatellen, että kuva esittää jotain. Mutta on mahdollista, että ihmiset aikoinaan tulkitsivat kuvat enemmän läsnä oleviksi, he ikään kuin he näkivät tapahtumien tapahtuvan juuri siinä, edessään. Heillähän ei ollut samanlaista aikakäsitystä kuin meillä, hän selitti.
Kirkkoon tulo itsessään saattoi hänen mukaansa merkitä ihmisille siirtymistä ikään kuin välitilaan arkisen maailman ja taivaan välillä. Keskiajan ihmisten maailmankuvaa hallitsivat vahvat uskomukset: heille ei-näkyvä maailma oli läsnä paljon väkevämpänä kuin nykyajan tieteellisestä näkökulmasta asioita tarkastelevilla ihmisillä.
– Keskiaikaiset kirkot, joista useimmat ovat meidän mielestämme hieman ahtaan ja täyden oloisia ja hämärähköjä siitä huolimatta, että ikkunoita on usein myöhempinä vuosisatoina suurennettu tai lisätty, vaikuttivat uusina valtavilta katedraaleilta, huimaavan korkeilta, valoisilta ja värejä hehkuvilta, Polus kuvaili.
Vuosisadat ovat haalistaneet ja kuluttaneet kirkkomaalauksia, joten alkuperäinen vaikutelma oli värikkäämpi kuin nykyään näyttäisi. Esimerkiksi puiset pyhimysveistokset, jotka useimmiten ovat puun värisiä, olivat aikanaan kirkkain värein maalattuja.
Freskojen pyhimyshahmot taas, joilla nykyään näyttäisi kaikilla olevan musta huivi tai baskeri päässä, olivat uusina kultaisen sädekehän ympäröimiä. Kullanväri vain on aikojen saatossa mustunut.
Mutta vaikka värit olisivat alkuperäiset, osaisimmeko sittenkään nähdä niissä samaa kuin keskiajan ihmiset? Minna Polus jätti ilmaan kysymyksen, olivatko he jopa meitä taitavampia kuvien tulkitsijoita, kun heitä ei ollut turrutettu kuvatulvalla.
– Kuvat opettivat lukutaidottomille ihmisille paljon pyhistä tapahtumista, mutta sittenkin jumalallisuuden kokeminen on saattanut olla heille suurin ja tärkein asia. Olen miettinyt usein sitä, olemmeko me nykyajassa kadottaneet sen taidon. Osaammeko enää kohdata kuvien äärellä pyhän? hän pohti.
