Jos haluaa kehittyä hyväksi jollakin elämän saralla, tarvitsee rinnalleen kolme erilaista kaveria: itseä paremman, samantasoisen ja huonomman. Hyvältä opitaan. Samantasoisen kanssa kilvoitellaan ja kehitytään. Heikomman opettaminen on erinomainen tapa oppia itsekin – ja samalla kehittyy myös itsetunto ja -luottamus.
Oskari Raitanen on se parempi kaveri, jolta nuoret freestylelaskijat imevät oppia temppuihinsa. 27-vuotias laskija ei mielellään pidä itseään minään valmentajana, sillä ei hänellä itselläänkään ole koskaan sellaista ollut.
Lajikulttuuriin ei kuulu se, että haukkasilmäinen piiskuri seisoo rinteen reunalla ja huutaa laskijoille ohjeita. Niinpä mies hyppää 11–17-vuotiaisen junnujen kanssa suksille ja lähtee pitämään porukan kanssa hauskaa.
– En ole isoin tekijä junnujen kehityksessä, vaan he tekevät keskenään isoimman työn. Nytkin osa on ollut rinteissä kaiken vapaa-ajan heti siitä päivästä alkaen kun Sappee avasi, Raitanen sanoo.
Laajavuoren kasvatti päätyi Sappeeseen
Rinteissä Okkona tunnettu Oskari Raitanen on Suomen menestyneimpiä slopestyle-laskijoita. Hän kiersi nuorena suksitaiturina isoja kansainvälisiä kisoja muun muassa Euroopassa ja Japanissa. Kovin saavutus oli US Openin finaalipaikka ja kolmas sija Red Bullin Playstreetsissä.
Laajavuoren kasvatti muutti Jyväskylästä Tampereelle opiskelemaan, ja kotirinteeksi vaihtui Sappee. Energia- ja biojalostustekniikan diplomi-insinööriksi Tampereen Teknillisestä Yliopistosta valmistuva Raitanen on pitänyt Sappeessa parina talvena Okko Snow Park Campia. Leirillä nuoret laskijat ammentavat kokeneemmalta taiturilta ja toisiltaan uutta oppia, intoa ja uskallusta temppuihinsa.
Viime keväänä Raitanen rupesi miettimään vanhempien kanssa, voisiko lähiseudun laskijoille vetää vastaavia treenejä säännöllisemminkin. Idea toteutettiin heti tänä talvena. Viikoittaiset harjoitukset aloitettiin saman tien keskiviikkona, kun rinteet olivat olleet auki neljä päivää.
Ennen treenejä ehtii rinteisiin
Treenien alku viivästyy hieman, sillä osa laskijoista pitää ensin saada houkuteltua rinteestä sovitulle kokoontumispaikalle. Nuoret laskijat ovat hypänneet suksille heti koulupäivän päätteeksi.
– Muistan itsekin, miten hienoa se oli tuossa iässä. Ei silloin tunne väsymystä, Okko Raitanen sanoo.
Ja on mies edelleenkin innoissaan rinteeseen päästessään. Mieli virittyy jo siinä vaiheessa, kun saa pimeän ja lumettomaksi sulavan maiseman läpi ajettuaan näkyviinsä iltavaloissa loistavan Sappeenvuoren. Sen lumiselle huipulle noustessaan tuntuu kuin saapuisi kokonaan toiseen maailmaan.
– Hienoa, että rinteet saatiin näin varhain auki. Edellisen kerran se onnistui vuonna 2001, Raitanen sanoo.
Vaikka marraskuun alun pakkasjaksolla saatiin lumetettua hämmästyttävät lumivuoret, isoja hyppyreitä ei vielä pääse laskemaan. Siksi Okko Raitanen suuntaa kahdeksan junnun kanssa reileille.
Rinnettä tampatessa tulee lämmin
Junnut tekevät kaiteilla Okko Raitasen perässä erilaisia temppuja. Siinä lomassa syntyy luonnostaan pieni kisa. Nuoret laskijat tenttaavat toisiltaan, menikö temppu kavereiden mielestä oikein.
Rima nousee vähitellen, kun junnut rohkaistuvat kokeilemaan rajojaan ja esittelemään toisilleen uusia juttujaan.
– Eka kertaa feikistä, joku hihkuu onnistuttuaan tekemään tempun ensimmäistä kertaa niin, että on laskenut takaperin reilille.
Porukka tekee alkajaisiksi temppuja vain yhdellä reilillä. Suorituksen päätteeksi ei lasketa alas hissille, vaan tampataan haarakäyntiä tai sukset olalla takaisin ylös ja yritetään heti seuraavaa temppua.
Samalla tulee hoidettua niidenkin lämmittely, joilla ei ole mopoautoa tai kyytiä, jotta pääsisi suoraan koulun penkiltä rinteeseen.
Perinteinen valmentaja karkottaisi laskijat
Okko Raitanen yrittää lämmittelyn lomassa opettaa nuoria laskijoita verryttelemään – vaikkei se olekaan kovin coolia, vaan voi näyttää muiden laskijoiden silmissä nololta.
– Paikat eivät kestä, jos ei pidä huolta lihaskunnosta ja venyttele, Raitanen tietää kokemuksesta.
Muuten mies välttää opettamista ja julistamista. Raitanen ei myöskään yritä siirtää insinöörimaailmaa mäkeen. Hänen mielestään slopestylessä suoritusta ei voi eritellä mitattaviksi ja seurattaviksi yksityiskohdiksi.
– Ei tämä mene niin, että pidetään tunnin treenit, joissa tehdään 30 backflipiä ja sitten suoritukset kirjataan ylös, että voidaan piirtää kehityskäyriä.
Jos valmentaja rupeaisi vetämään peruskuntotreenejä, väki kaikkoaisi nopeasti.
Raitanen uskoo, että lajin pariin hakeutuu moni sellainen, joka ei tykkää urheilun perusmuotista. Hän aistii nuoren polven laskijoissa samanlaista kapinahenkeä, jota omakin ikäluokka aikanaan edusti.
– Ei uusiin lajeihin kuulu perinteinen havuja perkele -meininki. Uusia lajeja on harrastettu 1960-luvun surfajoista alkaen sellaisessa rebel-hengessä.
Temppuja treenataan tuntikausia päivässä
Mäkeen ei lähdetä menestyksen perässä, vaan pitämään hauskaa.
– En ole lähtökohtaisesti tekemässä junnuista mitään mitalisteja. Jälkeenpäin on tullut mietittyä, miten kasvattavaa laskeminen on ollut itsellekin. Tuntuu kuin kotiin tulisi, kun pääsee parhaiden kavereiden kanssa rinteisiin nauttimaan. On tärkeää päästä vähäksi aikaa irti koulusta ja muista huolista. Ja onhan se myös mieletön mielen tasapainottaja, kun viettää iltaisin muutaman tunnin raikkaassa ulkoilmassa poissa ruutujen ääreltä.
Slopestylessä hypitään valtavista hyppyreistä ja pyöritään ilmassa joka suuntaan. Nopeasti kehittyvässä lajissa tehdään yhä vaativampia suorituksia. Niitä opetellaan huippulaskijoiden nettivideoilta ja itseä kovemmilta laskijoilta.
Samanmieliset harrastajat viihtyvät rinteessä kaiken vapaa-aikansa ja treenaavat akrobaattisia temppuja vähintään samanlaisia tuntimääriä kuin telinevoimistelijat salillaan.
– Junnut haastavat toisiaan rinteessä. Jos kaveri tekee siistimmän tempun, niin kyllä itsenkin pitää koittaa, Okko Raitanen sanoo.
Keskinäinen kilpailu on tervettä ja kannustavaa, sillä uusista lajeista puuttuu perinneurheilua kalvava kyräily ja kademieli. Kavereiden onnistumisista osataan iloita, eikä muiden menestys ole itseltä pois.
Raitasesta on upeaa seurata, millaisella tahdilla nuoret harrastajat kehittyvät. Hän on valmistautunut siihen, että kohta osa junnuista tekee häntä isompia hyppyjä ja vaativampia voltteja.
– Minä olen hurjimmat temppuni jo tehnyt. Junnuilla löytyy uskallusta, mutta ei tämä silti mitään reikäpäiden hommaa ole. Riski pienenee sitä mukaa kun taidot karttuvat. Ei jollain Hämeenkadulta kylmiltään rinteeseen repäistyllä ole samaa kokemusta kehon hallinnasta ja ilmassa olosta.
Videon valmistuminen on kuin mitali kaulaan
Freestylessä videolle ei kuvata yksityiskohtia ja virheitä, joita yritetään hioa valmentajan johdolla kuntoon. Tässä lajissa filmataan hienoja suorituksia, ja ne jaetaan saman tien netissä toisten harrastajien ihailtavaksi.
Myös Okko Raitanen kuvasi laskuelokuvia. Uran huipensi kahden vuoden ajan tehty Brain Massage. Siinä katsojat pääsevät seuraamaan suksitaitureiden käsittämättömiä temppuja muun muassa Murmanskin ruosteisilla kaiteilla.
Elokuvan ensi-ilta oli Helsingin Bio Rexissä, ja netissä sen on nähnyt parisataatuhatta katsojaa. Reilun parinkymmenen minuutin raina oli Raitasen ammattilaisuran viimeinen ponnistus. Hän halusi lopettaa huipulla.
– Tässä lajissa ei tule kunnalta tontteja. Mutta videon valmistuminen oli kuin olisi saanut mitalin kaulaan. Hyvä videopätkä tuo arvostusta lajin sisällä.
Myös kisoissa elää erilainen kulttuuri. Lajin oma huipentuma on X Games, johon kutsutaan parikymmentä kovinta laskijaa. Kisapaikka ei välttämättä edellytä systemaattisuutta ja kallista kiertämistä, sillä mukaan voi päästä myös yksittäisillä tähtisuorituksilla.
Osa huippulaskijoista lähtee keräämään AFP-pisteitä ja tavoittelemaan olympiapaikkaa. Parhaat ovat mukana, kun jaossa ovat slopestylen että halfpipen olympiamitalit.
– Olympiamenestys tuo julkisuutta, yhteistyökumppaneita ja tiliä. Siksi jotkut laskijat ovat arvioineet, että olympialaisista saatava hyöty on suurempi kuin maineelle koituva haitta, Okko Raitanen sanoo.
Sen sijaan kansainvälisen hiihtoliiton isännöimät MM-kisat eivät ole saaneet samanlaista asemaa. Pahimmillaan ne on järjestetty samaan aikaan kaikki huiput keräävän X Gamesin kanssa.
Suomen rinteet sopivat temppuilulajeihin
Keskiviikkoiltana valtaosa Sappeen laskijoista kiitää temppusuksilla etu- ja takaperin. Innokkaimmat freestylen harrastajia panostavat lajiin tosissaan ja käyvät myös kisoissa. Tänä vuonna etelän laskijat ovat lähes samalla viivalla pohjoisen harrastajien kanssa.
– Sappeessa kauden avaus on monena vuonna venynyt vuodenvaihteeseen, mutta Rukalla on laskettu jo lokakuusta. Tänä vuonna pohjoisen laskijoilla ei ole samanlaista etumatkaa, Okko Raitanen sanoo.
Sappee vetää ja kasvattaa freestyle-harrastajia, sillä hiihtokeskus on panostanut uusiin suksilajeihin vuosikausia.
– Sappee kuuluu maan parhaisiin parkkeihin, Raitanen vakuuttaa.
Alle kilometrin rinteet ovat freestylen kannalta ihanteellisen mittaisia.
– Suomi on otollinen paikka temppuilulajeille, sillä parkki kestää rinteen mitan, ja sitten pääsee hissillä ylös. Euroopan isoissa mäissä parkki saattaa olla ensimmäisen kilometrin matkalla. Sitten pitää vielä laskea viisi kilometriä hissille, ja siinä menee aikaa hukkaan, Okko Raitanen sanoo.
Reunamerkintä
FightBackissa kiteytyy freestylen henki
Perinteisissä laskuelokuvissa kiidetään henkeäsalpaavan upeissa alppimaisemissa koskemattomalla puuterilumella. Okko Raitasen ja muiden huippulaskijoiden Brain Massagessa liikutaan likaisemmalla lumella. Urbaania laskemista esittelevää elokuvaa kuvattiin muun muassa Murmanskin betonilähiön ankeilla kujilla.
Vuoden Raitasta nuoremmasta Pekka Hyysalosta tehtiin vielä karumpi leffa. Docventures-ohjelmassa syksyllä esitetty New run -dokumenttielokuva kertoo vakavasti loukkaantuneen laskijan rankasta kuntoutuksesta.
Perinteinen dokumentti taustoittaisi Hyysalon tarinaa jotenkin tähän tapaan: big airissa ja half pipessa huipulle nouseva huippulupaus voittaa 18-vuotiaana Sappee Snowpark Challengen ja lähtee valloittamaan maailmaa – kunnes yksi lasku muuttaa kaiken.
Vuonna 2010 Ylläksen keväthangilla videota kuvaamassa ollut Hyysalo paiskautui rinteeseen pää edellä. Parikymppinen nuorukainen makasi 17 päivää koomassa. Lääkäreiden ennusteet eivät olleet kovin lupaavia: vakavan aivovamman saanut Hyysalo saattaisi ehkä oppia vielä kävelemään, jos jaksaisi kuntouttaa itseään sitkeästi.
Perinteinen dokumentti ottaisi kaiken irti epätoivoisesta tilanteesta. Miten onnistuisivat kalliit kuntoutukset, kun vakuutuksia ei ollut?
Mutta Pyysalo teki positiivisesta asenteestaan ilmiön ja FightBackista brändin. Niinpä dokumenttikin keskittyy siihen, miten mies taisteli itsensä takaisin kuntoon.
FightBack -asenteen piti tuoda toivoa muillekin päävamman saaneille, mutta siitä tuli vielä isompi ilmiö. Kaikenlaisten vastoinkäymisten kanssa taistelevat ovat ottaneet mallia Pyysalon peräksiantamattomasta asenteesta.
Nuorukaisen kohtalo asettaa omat pikkumurheet oikeisiin mittasuhteisiin. Lisäksi Hyysalon karu tarina kiteyttää freestylen hengen ja taustalla vaanivat vaarat.
Vastuullinen äiti kieltää lapsiltaan noin vaarallisen harrastuksen, ja juuri siksi he hakeutuvat sen pariin. Isän ei ole edes tarkoitus ymmärtää puhetta, pukeutumista ja kulttuuria.
Laskijat eivät kaipaa ravintoluentoja, sillä heidän valintansa ovat käytännön sanelemia. Kesken laskusessioiden ei kannata lähteä hampurilaiselle, koska siinä tuhlaantuu aikaa, eivätkä hypyt suju täydellä vatsalla ja rinneravintolan lämmön raukaisemana.
Uusissa lajeissa säilyy rento meininki niin kauan kuin kyräilyn ja kisailun mukanaan tuovat vanhemmat pysyvät harrastuksista erossa. Monessa muussakin lajissa hoetaan, että vanhempien rooli on kuskata, kustantaa ja kannustaa, vaikka tosiasiassa lasten harrastukset ovat yli-innokkaiden vanhempien intohimo.
