Eletään vuotta 1956. On tammikuu, pimeä talvi-ilta, käänteentekevä Suomen historiassa. Ollaan valitsemassa uutta presidenttiä, ja kansa on juuri sanonut sanottavansa.
Pälkäneen kunnantoimistossa lasketaan valitsijamiesvaalien ääniä kunnanjohtaja Urpo Oksasen huoneessa. Kunnanjohtajan vanhin poika Tapani, 12-vuotias yhteiskoululainen, seuraa tiukasti vieressä laskennan etenemistä. Mikään ei pitäisi häntä poissa tästä tilaisuudesta.
Matkatoimisto Toiviomatkojen toimitusjohtaja Tapani Oksanen täyttää ensi sunnuntaina 70 vuotta, mutta edelleen hän muistaa sen illan, kun äänestyslippuja lajiteltiin kellertävässä lampunvalossa ja aikuisten jännitys kihelmöi ilmassa.
– Olen harrastanut historiaa ja politiikkaa niin kauan kuin muistan, hän kertoo.
Hänen aikanaan kouluhistoria oli sikäli erikoista, että opetus lopetettiin ensimmäiseen maailmansotaan. Lähihistoria pyyhkäistiin menemään niin tehokkaasti, että vajetta on pitänyt paikkailla lukemalla jopa kymmeniä kirjoja vuodessa.
Tapani Oksanen asuu Helsingissä ja viettää kesiään ja vapaa-aikojaan Kangasalla. Ensi sunnuntaina hän juhlii 70-vuotispäiväänsä synnyinmaisemissaan Sarsan rannalla, mutta identiteetiltään hän tunnustautuu pälkäneläiseksi.
– Minä olen yhä pälkäneläinen. Niin se vain on, hän sanoo.
Melkein tavallinen koulupoika
Tapani Oksasella on ollut pikkupojasta asti innostus kerätä ja arkistoida erilaisia dokumentteja. Niinpä hänellä on edelleen tallella sekin paperi, jossa ovat pälkäneläisten äänimäärät presidentin valitsijamiesvaaleissa 1956.
Hänellä on hallussaan toinenkin intohimoisen historiantallentajan väline: suorastaan valokuvaava muisti.
– Maaliskuun 5. päivänä 1953 Stalin kuoli ja Onkkaalan kansakoulussa oli sen jälkeen suruliputus. Muistan sen selvästi, mutta en ole tavannut ketään muuta, joka muistaisi. Haluaisin kysyä, miksi liputus piti olla ja kuinka yleistä se oli, hän kertoo.
Pojan erikoinen harrastuneisuus tunnettiin Pälkäneen yhteiskoulussa. Presidentin valitsijamiesvaalien jälkeen koulun rehtori Lauri Teivainen kysyi Tapanilta:
– Mitäs meidän poliitikko on mieltä vaaleista?
– Ei minulla tietysti 12-vuotiaana mitään omaa mielipidettä ollut, eikä se rehtoria olisi kiinnostanutkaan. Senhän hän halusi tietää, miten kunnanjohtaja äänesti, Tapani Oksanen naurahtaa.
Muuten hän muistaa olleensa tavallinen koulupoika. Historia oli lukuaineista mieluisin, mutta parasta oli urheilu ja erityisesti suunnistus. Siinä hän oli nuorten sarjassa Pälkäneen mestari.
– Mutta en minä silti mikään erityinen urheilija ollut eikä minusta sellaista tullut. Siihen aikaan yksinkertaisesti oli tapana, että kaikki urheilivat, hän selittää.
Maito-ostoksista mustalle listalle
Vuonna 1956 Suomen poliittinen kenttä kuohui, joten ei ollut oikeastaan ihme, jos lapsetkin välillä tulivat vedetyiksi mukaan.
Urho Kaleva Kekkonen valittiin presidentiksi, ja sitten alkoi maaliskuussa yleislakko. Sen laineet pyyhkivät myös Pälkänettä. Tapani Oksanen oli Syrjänharjussa hiihtämässä, kun hän kuuli tyrmistyttävän uutisen.
– Forsténin Reino tuli vastaan ja sanoi, että sinun nimesi on työväentalon mustalla listalla. Selvisi syykin: olin käynyt Härkösen kaupasta hakemassa maitoa puolivuotiaalle sisarelleni. Juttu huvittaa nyt, mutta ei kyllä yhtään siihen aikaan. Se ei minulle koskaan selvinnyt, keitä muita sillä listalla oli, hän naureskelee.
Kukaan ei tiedä, leimahtiko kiinnostus politiikkaan ja historiaan, syiden ja seurausten analysointiin kotona, mutta ainakin siihen oli hyvät edellytykset.
– Isä oli aikanaan Valpon vankina ja syytteessä asekätkennästä. Koko Suomen sodanjälkeinen poliittinen tilanne oli sellainen, että väkisinkin lapsi omaksui siitä vaikutteita, Oksanen toteaa.
Kun alle kouluikäiseltä Tapanilta kysyttiin, mikä sinusta tulee isona, hän vastasi hyvin varmana:
– Kommunisti.
Sanan hän oli jostakin oppinut, mutta sen merkitystä hän ei ymmärtänyt.
– Isä ei puhunut koskaan kommunisteista eikä hän käyttänyt venäläisistä sanaa ryssä edes kertoessaan sotamuistoja. Niissä venäläiset olivat hänelle vanjoja, Tapani Oksanen kertoo.
Kotiseutuidentiteetti kypsyy
Urpo Oksanen valittiin Pälkäneen kunnanjohtajaksi vuonna 1951. Hän oli silloin ammatiltaan asianajaja ja kauppapuutarhuri, jälkimmäistä vielä intohimoisemmin kuin ensimmäistä, ja sotilasarvoltaan kapteeni, myöhemmin majuri.
Hän oli muuttanut Vesilahdelta Kangasalle ja ostanut ennen sotia Huutijärveltä Yli-Marttilan tilan, missä hän harjoitti muun muassa marja- ja kasvihuoneviljelyä. Hänen vaimonsa Anna-Maija oli Kangasalta kotoisin, ja Pälkäneelle lähdettäessä lapsia oli kolme. Nuorin Oksasen sisaruksista syntyi Pälkäneellä.
– Minä kasvoin 8-vuotiaaksi asti agraariyhteisössä ja omaksuin siihen kuuluvan elämäntavan. Pälkäneelle muuton jälkeen aloin käydä kirjastossa, joka siihen aikaan sijaitsi Elsa Valanteen pienessä talossa nykyisen Kankilantien varrella. Oven yläpuolella luki Kantakirjasto, ja minä ihmettelin sitä sanaa. Kantakirja tarkoitti minulle lehmää, Tapani Oksanen muistelee.
Muutos oli iso, kun hänestä tuli Pälkäneen kunnanjohtajan poika ja kirkonkyläläinen. Koko elämää ajatellen tapahtui jotakin ratkaiseva: Tapani Oksasesta kasvoi henkisesti pälkäneläinen, lujasti ja peruuttamattomasti, siitä huolimatta, että hän ei ole ollut edes vapaa-ajan asukas Pälkäneellä sen jälkeen, kun lähti ylioppilaaksi tultuaan Helsinkiin opiskelemaan.
Hänellä ei ollut pälkäneläisjuuria, mutta hän juurtui itsestään pälkäneläiseksi.
Nykyään hän ylläpitää paikallisidentiteettiään vierailemalla viikoittain torikahviossa tapaamassa entisiä koulutovereitaan ja muita tuttuja. Lisäksi hänet tapaa paikkakunnalla melkein missä tahansa kulttuuritapahtumassa.
– Tulen aina, jos vain saan järjestettyä aikaa, hän selittää.
Elämänura alkoi sattumasta
Tapani Oksasesta ei tullut koskaan kommunistia.
Ei hänestä tullut historioitsijaa eikä poliitikkoakaan, ei loppujen lopuksi edes kieltenopettajaa, vaikka sitä ammattia varten hän aloitti pohjoismaisen, germaanisen ja romaanisen filologian opinnot.
– Tavoitteena oli päästä jonkin koulun rehtoriksi. Luulen kyllä, että olisin ollut jo pitkään varhaiseläkkeellä, jos olisin ryhtynyt opettajaksi. Ei minusta olisi nykyiseen kouluun. Siihen vanhanaikaiseen olisin saattanut sopiakin, hän arvelee.
Uranvalinta oli kiinni pienestä sattumasta. Armeijasta palattuaan, ollessaan matkalla yliopistolle, hän poikkesi muuten vain Lomamatkat-nimiseen matkatoimistoon kysymään, olisiko mitään töitä saatavissa.
– Siellä satuttiin tarvitsemaan opasta Sisiliaan kahden viikon kuluttua. Ne miettivät pari päivää ja valitsivat minut, vaikka en osannut italiaa enkä tiennyt asiasta muutenkaan mitään. Opiskelin sitten viikon kieltä ja viikon muita asioita – ja lähdin Sisiliaan. Olin siellä puoli vuotta, siitä alkoi minun matkatoimistourani, Tapani Oksanen kertoo.
Vuonna 1976 hänet kutsuttiin osakkaaksi ja toimitusjohtajaksi Toiviomatkat Ky. -nimiseen matkatoimistoon, joka oli keskittynyt erityisesti Israelin matkoihin.
Samassa tehtävässä Tapani Oksanen on edelleen, joskin Toiviomatkat on muuttunut kommandiittiyhtiöstä osakeyhtiöksi. Oksasen molemmat lapset, Maria ja Olli, työskentelevät samassa firmassa.
Tähän mennessä matkatoimisto on vienyt Israeliin 170 000 suomalaista.
– Israel on poliittisesti arka ja siksi näkyvä kohde, johon kiinnitetään julkista huomiota. Olemme kyllä koko ajan tehneet matkoja muuallekin, tilauslentoja ihan mihin halutaan, Tapani Oksanen selittää.
Hän tuumii, ettei eläkkeelle jääminen toistaiseksi kiinnosta. Sen verran hän on vähentänyt työntekoa, ettei enää tee iltoja eikä viikonloppuja. Jää enemmän vapaa-aikaa viettää Ulla-vaimon kanssa.
Sitä paitsi perheeseen on vain muutamaa viikkoa ennen hänen 70-vuotispäiväänsä ilmestynyt kolmas sukupolvi. Pientä tyttärenpoikaa ei ole vielä kastettukaan: isoisällä on koko ura edessä.
Jacob De la Gardien naapuri
Tapani Oksasen historiaharrastus on elänyt kaikki vuosikymmenet niistä ajoista asti, kun hän tarkkaili asioita Pälkäneen kunnantoimistosta käsin. Historiasta tuli koko elämän lempiaine.
Arkistoitua materiaalia, historiallisia asiakirjoja, lehtileikkeitä, näköispainoksia, esinekokoelmia, kaikkea mahdollista on niin paljon, että historian säilyttämistä varten tarvitaan Sarsan kodissa erillinen rakennus. Mutta historia tulee vastaan kaikkialla muuallakin, polkujen varsilla ja rannassa.
Tapani Oksasen maihin Kangasalla kuuluu 400 metriä Sarsan rantaa. Saunarannasta aukeaa lehtimetsän reunustama tumma suvanto, jossa vesi ei juuri liiku. Syvä se on.
– Tämä on aika ihmeellinen paikka, Tapani Oksanen viittaa hiljaisia luonnontilaisia rantoja kohti.
Paikalla on monta historiallista ulottuvuutta. Vastaranta on vuosisatoja kuulunut Vääksyn kartanolle. 1500-luvun lopulla siellä varttui tuleva sotapäällikkö ja valtiomies, kreivi Jacob de la Gardie, isoäitinsä Kaarina Hannuntyttären hoivissa jäätyään pikkulapsena orvoksi vanhemmistaan.
Vielä de la Gardien lapsuudessa Sarsa oli voimakas koski, joka pyöritti kahtatoista myllyä ja elätti maakunnan tuolloisen myllykeskuksen asukkaat. Vuonna 1604 yhtäkkinen raju luonnonmullistus käänsi vesistön virtaussuunnan ja kuivatti Sarsan niin että yhdessä yössä kaikki myllyt muuttuivat käyttökelvottomiksi.
Ilman sitä tapahtumaketjua ei olisi olemassa Pälkäneen Kostianvirtaa, eikä karoliiniarmeija vuonna 1713 olisi varmaankaan ryhtynyt linnoittamaan Onkkaalaa taistelupaikaksi venäläisiä vastaan.
– Historian suuret ja pienet tapahtumat liittyvät täällä toisiinsa. Ja minun kaksi kotiani – Kangasala ja Pälkäne, Tapani Oksanen sanoo.
