30-vuotista erityisnuorisotyön uraansa kakkukahveilla viime viikolla juhlistanut Jorma Jussila arvelee solahtaneensa nuorten maailmaan puoliksi vahingossa – tai johdatuksesta, kummin vain asian haluaa nähdä. Aloittaessaan työt Kangasalla hän kierteli ensin tutustumassa meininkiin kylillä ja nuorten tilaisuuksissa ja vasta sen jälkeen tuli esitellyksi koulujen kautta niin sanottua virallista väylää pitkin. Ensivaikutelma oli tässäkin tapauksessa tärkein.
Kolmen vuosikymmenen aikana ehtii nähdä yhtä jos toista. Merkkipaalun kunniaksi Jussila poimi muutamia mieleenpainuvimpia kokemuksia vuosien varrelta.
”Olin Pirkkalassa merimieskirkon kesäjuhlassa, kun huomasin siinä lähellä sellaisen ison amerikanauton liekkimaalauksilla. Auton luona oli väkeä, ja kun kiersin siitä vähän matkan päästä ohi joku huusi ”Morjens, Jommu!” – ja siis Pirkkalassa. Ajattelin, että kyllä siellä joku tuttu on. Yksi porukasta kiitti sitten siitä, että olin kehottanut käymään koulun loppuun. Ne pari sanaa olivat kuulemma antaneet sen tarvittavan tsempin. Pienet sanatkin voivat siis viedä eteenpäin, ja sama toimii varmaan myös toisin päin.”
”Yksi tapaus, joka tuntui tosi hyvältä, liittyi yhteen entiseen rippikoulutyttöön. Monta vuotta rippikoulun jälkeen hän pyysi minua häihinsä vihkimään. Jos jääkiekkotermein puhutaan, niin minulla ei kuitenkaan ollut lisenssiä, ja jouduin sikäli tuottamaan pienen pettymyksen.”
”Muistan hyvin, kun kesällä 1981 olin töissä Pälkäneellä. Kuljin vanhalla skootterilla ja toinen oli kunnostettavana. Se oli hauskaa aikaa silloin, Laakson Kalle ja Simolan Matti olivat sellaisia tukihenkilöitä minulle. Taisi olla sitten eduskuntavaalien aikaan nyt 25 vuotta myöhemmin, kun olin jakamassa Siwan edessä propagandaa ja joku aikuinen mies tuli juttelemaan innoissaan siitä meidän vanhasta mopokerhosta. Häkellyin niin, etten tainnut huomata edes nimeä kysyä.”
”Kerran opetin matematiikkaa yhdelle kaverille, mutta piti ensin ajaa hänet kiinni kun se lähti karkuun. Opiskelimme, vaikkei se ehkä aina niin loistokasta ollutkaan. Monen vuoden päästä hän kuitenkin soitti, koska arveli minun tietävän seurakunnan kerhon, jonne voisi viedä lapsensa.”
”Kovin juttu on varmaan ollut sellainen, kun eräs nuorimies oli kokenut kovan menetyksen elämässään yhtenä keväänä ja oireili siitä usein kevätaikaan. Kolmisen vuotta vein häntä aamulla Pikkolaan aina välillä, kun oli sellaisia vaikeita jaksoja. Vaikka jätin hänet jäähallin pihaan, ei hän silti aina löytänyt kouluun asti. Puhumalla hänet saatiin ammattikouluun, jossa hän innostui ja sai päättötodistuksensa luokan parhaana. Kyllä minulla silloin itku pääsi kevätjuhlissa.”
Sankari ei jäänyt ilman kakkua:
