Seppo nimitettiin vuoden 1972 alussa tilapäiseksi nuoremmaksi konstaapeliksi pieneen nimismiespiiriin Lapissa.
Mies oli vuoden mittaisella palkattomalla virkavapaalla armeijan opetusaliupseerin toimesta. Kolmen kuukauden kokelaskurssin pätevöittämänä hän oli käynyt Helsingissä polkaisemassa jokusen lähetystöpassin todeten harmaan virkapuvun kutsuvan kiivaasti, jos ei muuta ole tarjolla. Nyt siis oli.
Sotien jälkeisten suurien savotoiden päätyttyä eivät kaikki jaksaneet tai ymmärtäneet lähteä etelään työn perään. Muutamat miehet eristäytyivät täydellisesti yhteiskunnasta. Niinpä läpi pohjoisen Suomen luikertelevan joen pitkälle varrelle jäi puolenkymmentä erakkoa.
He eivät osanneet hakea eläkkeitä tai muuta sosiaalista apua ja elivät mitenkuten. Joku kolusi autiotupia, jos vaikka vaeltajilta tai poromiehiltä olisi jäänyt säilykepurkin pohjia, näkkileipää tai korppuja. Joskus nähtiin yksinäisen miekkosen keräilevän hämärissä teurastuspaikalta porojen kalloja.
Joki antoi kalaa ja silloin tällöin hirvi erehtyi pyssynkantaman ulottuville. Jängällä liikkui myös muuta riistaa. Sieniä ja marjoja riitti. Asuntona saattoi olla muutaman neliön suuruinen maapohjainen korsu, mihin öljytynnyristä oli kyhätty lämmitys- ja keittokamiina.
Henkikirjoitus oli rituaali, minkä kansalaiset rangaistuksen uhalla toimittivat kuuliaisesti.
Erakoita asia ei kiinnostanut, saattoipa olla, etteivät mokomasta tienneetkään. Nimismies junaili tämänkin asian piirissään. Niinpä Sepolle ilmoitettiin, että hengille on saatava myös nämä erakot sakon uhalla.
Nuorempi konstaapeli tiedettiin taitavaksi kairankävijäksi. Appiukko oli vävynsä koulinut lukemaan karttaa tähdistä, juvakkeista ja luonnonmerkeistä.
Matkaa kohteisiin tuli kirkolta ensin autolla 90 kilometriä ja sitten moottorikelkalla reittivalinnasta riippuen noin 40–70 kilometriä. Kelkka oli uusi, mutta muut varusteet puuttuivat. Ruskeanvihreän ajohaalarin poliisimies arveli päätyneen valtiolle neuvostodesantilta sotasaaliina.
Autoja oli kaksi, kuplavolkkari ja Peugeot 404. Talvikelissä tosin eteni vain ajoneuvo, minkä vetävät pyörät olivat moottorin alla.
Mieheltä itseltään löytyivät erämaahan mukaan nutukkaat, säpikkäät, luhka, paulat, pitkävartiset hyljekintaat, kettuhattu ja appiukon peski. Armeija lainasi jerryt ja ahkion.
Peräkärry kuplan perään, kelkka, pulkka sekä polttoaineet kyytiin ja matkaan. Reissuun olisi lyöttäytynyt mukaan liikkuvan konstaapeli, mutta Seppo tiesi hänet sakotusherkäksi ja lähti mieluummin yksin.
Kyläkaupalta konstaapeli sai vihiä miesten mahdollisista liikkeistä.
Neljän peninkulman kelkkamatkan jälkeen poliisi sattui erämaatalon pihakenttään. Viimeinen asumus, missä oli valtion puhelin.
Poliisimiehen kysyessä lähimmän erakon liikkumisista kuului vastaus: ”Saattaapi tuo olla kotona, vaan mistäpä nuo riutat tietää, se pittääpi mennä itse kattomaan, jos lienee asiaa.” Matkaa puhelintalosta naapuriin oli noin 30 kilometriä.
Siinä ajellessa sekä välillä tupakka- ja hunttaustaukoja pitäessään Seppo tiesi ottaneensa omasta halustaan elinkautisen kairaan.
Oli mukava kuunnella hiljaisuutta omissa ajatuksissaan sinisessä hämärässä ja katsella vähitellen kiristyvässä pakkasessa, joko näkyisi iltatähti matalalla itäisen taivaan horisontissa. Jokiuoman sulat nostivat häkärää ilman jäähtyessä. Poliisimies arvosti korkealle tuntureiden kupeessa, selkosten takana ja jokitörmissä asuvat ihmiset. He asennoituivat karuihin oloihin ajatuksella: ”Vain Sinä itse vastaat ratkaisuista, joilla selviät huomiseen.”
Kukaan ei tuntunut tietävän, mistä Soini oli tullut. Ei hän ollut savottamiehiä, eikä äijää ollut näkynyt sen perän muillakaan työmailla.
Ukko oli ilmaantunut juhannusviikolla, alkanut kaivaa korsunpohjaa uittomiesten hylkäämään kömmänään sekä muuten kohennellut kaatumaisillaan ollutta kojua. Varsinaisesta valtauksesta ei siis ollut kyse.
Metsänhoitaja oli käynyt paikalla kyselemässä. Jotakin sotahommaa oli setvitty ja lopulta herra oli todennut, että jos mies haluaa yksin olla kairassa niin olkoon. Maapuulappu oli kirjoitettu ilman maksua; tarve- ja polttopuut sai ottaa.
Erakko löytyi nostelemasta poronpäitä korsunsa katolle. Katse oli pistävä, tuntui kuin ruumiskellarista olisi puhaltanut.
Konstaapeli koitti huumorilla. Sanoi Soinin hengen vielä olevan valtiolta hukassa, pitäisi laittaa kirjoihin. Vaisu vastaus tuli heti: ”Sopii”.
Sisällä oli tilaa hyvin vähän, mutta tavarat olivat ojennuksessa ja paikat siistit.
Paperitöiden jälkeen olivat puheet hakusissa, kunnes pato avautui. Yksineläjä alkoi kertoa vuolaasti univaikeuksistaan. Naapurustossa ammutaan öisin niin isoilla latauksilla, että maan sisään kaivettu asumus tärisee valtavasti.
Tarkentavien kysymysten jälkeen kiehautettiin kahvit poliisimiehen pöönistä ja nostettiin pölkylle repusta nisua. Siihen unohtuivat kahvipaketti ja vehnäset virkamiehen lähtiessä.
Seppo haki erakot hengille sen jälkeen joka vuosi. Hänestä tuli kairan oma poliisi, eivätkä ihmiset muiden kanssa halunneet asioitaan hoitaa.
Syksyllä 1972 lääninhallituksen tarkastuksen yhteydessä virka vakinaistettiin ja miehelle tarjottiin eräpoliisin tehtävää, mikä edellytti välillä pitkää yksinoloa tunturissa. Nuorempi konstaapeli otti mielellään tarjotun toimen.
Poliisitarkastaja kysyi nimismieheltä ennen poislähtöään, joko tämä oli hoitanut vuosikausia roikkuneen muuntorangaistuksen. Vallesmanni työnsi paperin Sepolle sanoen: ”Täytäntöön.”
Päivystyksessä poliisimies tutki kupongin tarkemmin. Asia koski Soinia. Vangittava, jos ei maksa. 80 markkaa tai 20 päivää Oulun linnassa.
Kolmen tunnin kuplavolkkarirytkytyksen ja pitkän patikoinnin palkkiona löytyi rahaton erakko korsustaan. Paluumatkalla käytiin tuloksetta läpi kaikki vaihtoehdot rahan löytämiseksi.
Illalla pedattiin Soinille patja putkan lattialle, mies syötettiin ja sovittiin paperihommat tehtäväksi huomenissa. Aamulla nimismies ilmoitti, ettei Ouluun ainakaan tänä päivänä ajella ja pyysi Sepon huoneeseensa.
Poliisipäällikkö mutisi jotakin kohtuudesta ja veti viisikymppisen kirjoitusalustan alta. Nuorempi konstaapeli laittoi kympin omistaan, ylikonstaapeli osallistui samalla summalla ja naiset kaivoivat puuttuvat markat kahvikassasta.
Soini vietiin sairaalaan muutamaksi päiväksi. Siellä hänet pestiin, tehtiin tarvittavat tutkimukset ja lääkäri kirjoitteli paperit eläkettä varten.
Seppo haki sosiaalitoimistosta lapun, millä erakolle hankittiin perusvaatetus. Toisella lapulla ostettiin kuukauden ruuat.
Poliisimies saatteli kaverinsa takaisin kairaan – perille asti, kun kannettavaa oli kerrankin kahdelle miehelle. Kättä vatkattiin erotessa pitkään mitään puhumatta.
Seuraavana vappuna tuli viestiä, ettei Soinia ollut vähään aikaan näkynyt. Seppo lähti asiaa tarkistamaan.
Korsu oli tyhjillään, oli jäljistä päätellen ollut jo kotvan. Aavistuksen ohjaamana moottorikelkka osui oikealle suoaukealle.
Kiikarit tavoittivat tutun sarkalyyssin. Viimeöinen vesisade oli sulattanut selästä lumen. Korpit eivät olleet vielä ennättäneet nevalle.
Poliisimies nosti jäätyneen kaverinsa rekeen ja ajoi lähimpään ARP-puhelintaloon peninkulman päähän.
Rajan kopteri ei huonon lentosään takia päässyt vainajaa hakemaan. Konstaapeli yöpyi autiotuvassa.
Aamulla tuli herätys, kun sisään tunkeutui miehentappi, joka tirskui kuin sopuli. Hän arveli jonkun sammuneen rekeen, kun vain kengät näkyivät peiton alta.
Seppo sanoi: ”Ei ole sammunut, kuollut on ja jäätynyt jo monta päivää sitten.”
Herra suivaantui entisestään, antoi kansliapäällikön käyntikorttinsa tivaten yöpyjän henkilöllisyyttä. Virkamerkin nähtyään hän laittoi tiedot muistiin ja sanoi perästä kuuluvan.
Aikanaan tuli Eduskunnan oikeusasiamieheltä huomautus, missä piti kiinnittää huomiota siihen sekä tuohon.
Keli oli vähän pehmentynyt, mutta hanki kantoi. Tielle päästyään poliisimies tilasi ruumisauton erakkoa hakemaan.
Kuukauden päästä kantoivat kirkonkylän poliisit Soinin hautaan, muita ei paikalla ollut.
Esson baarissa juotiin kahvit. Yhden ihmisen elämä oli päättynyt.
”Erakko”
