Näyttämö on nyt nuorten

Kasvutarina: Ramppi-teatterin Poika varjoiselta kujalta kuvaa kokonaisen sukupolven siirtymistä aikakaudesta toiseen

 

Raijan (Henriikka Heiskanen) ja Antin (Mika Eerola) orastava lempi alkaa pian rakoilla. Taustalla pyörähtelevien Paulan (Emma Säteri) ja Matin (Mikko Nikkanen) askeleet sopivat yhteen paremmin.

Poika varjoiselta kujalta -näytelmän prologi tapahtuu nykyajassa, joten ensimmäiseksi näyttämölle pärisevät mopoauto ja mopo sekä lauma häliseviä ja kännykkään pälpättäviä nykynuoria. Taustalta ilmestyvä kirjailija (Aulis Aarnio) kohtaa nuoret mutta elää mietteissään toisessa todellisuudessa, ja siitä se alkaa, matka 1950-luvulle.

Näytelmän kirjoittaja, professori Aulis Aarnio on itse 1950-luvun nuoria. Päähenkilö, Antti Autio (Konsta Nieminen ja Mika Eerola) on paljossa hänen kaltaisensa. Kouluvaikeudet, surkeat todistukset ja taistelu isän kanssa jatko-opintopaikasta ovat luettavissa myös Aarnion 2009 ilmestyneestä omaelämäkerrasta Vastahankaan. Ja kuten nuori Aulis Aarnio, Antti Autiokin selvittää lopulta tiensä oikeustieteen ylioppilaaksi.

Mutta Jukka-Pekka Rotkon sovittama ja ohjaama näytelmä on paljon muuta, se on uudenlaista Ramppia, jota ei tällä kertaa voi moittia hitaaksi eikä raskaaksi seurata. Siinä on kuulautta, monitasoista huumoria ja tietenkin nostalgiaa.

Juoni ei ole mitenkään järisyttävä eikä loppu tarjoa yllätystä, mutta kun kysymyksessä on iäkkään kirjailijan muistelu, voisiko niin ollakaan? Poika varjoiselta kujalta voisi olla nimetty Helvi Hämäläisen runokokoelman mukaan, sekin on eräänlaista Sukupolveni unta.

 

Nuoret ottavat paikkansa

Salosen Terttu (Jenni Leinonen) lähtee matkalaukku kourassa maailmalle. Hyvästelemässä ovat Arja Autio (Laura Parviainen) ja Paula Nummela (Emma Säteri).

Poika varjoiselta kujalta on toki tuttua Aarniota: poliittiset ristiriidat kuohuttavat yhteiskuntaa, eivätkä uuden maailman vaatimukset eivät oikein tahdo sopia vanhaan työläisyhteisöön, vaikka farmarihousut pelastavatkin räätäli Aution talouden hetkellisesti.

Mutta se on aikuisten maailmaa, joka luo tarinalle kehykset. Näyttämö on ennen kaikkea nuorten, ja Jukka-Pekka Rotko on rohjennut tosiaan antaa sen heille. Eikä turhaan, sillä kaikki nuoret onnistuvat hienosti, väkinäisyyttä ei näy yhdenkään suorituksessa.

Konsta Nieminen pikku-Anttina ja Tino Leinonen hänen kaverinaan karjalaispoika Mattina ovat rooleissaan niin mainioita, ettei heitä katsellessaan tiedä, itkeäkö vain nauraa.

Verraton kaksikko tuo hakematta mieleen Väinö Riikkilän Pertsan ja Kilun tai Mark Tweinin Tom Sawyerin ja Huckleberry Finnin. Kahden samanikäisen, tyypiltään erilaisen pojan ystävyydessä asustaa muuttumaton, klassinen tarina, joka hivelee aina, näkee sen missä yhteydessä tahansa.

Mika Eerola ja Mikko Nikkanen jatkavat isompina poikina Antin ja Matin vakuuttavaa kaveruutta tappeluineen ja kädenlyönteineen. Poikien tarina ei tietysti ole mikään ilman tyttöjä, ja heitä riittää: On Pulmua, Sirkkua, Eevaa, Leenaa, Raijaa, Arjaa…, kellohameita, Aku Ankka -shortseja, kipparipaitoja ja poninhäntiä.

 

Sukupolven kasvu

Antti (Mika Eerola) härnää opettajia laususkelemalla runoja ja saa lehtori Helvi Mankolan (Outi Korpisaari) menettämään malttinsa.

Antti Aution nuoruuden kehityskaari on myös tietynlainen klassikko: vaatimattomista oloista vaikeuksien kautta voittoon -tarina.

Mutta lahjakkaan ja omapäisen räätälinpojan selviytyminen ei ole yksin näytelmän keskiössä. Voisi sanoa, että sitä paikkaa pitää kokonainen sukupolvi, kaikki ne sotalapsuuden eläneet tytöt ja pojat, joille rauhan ajan maailma avautuu uutena, raikkaana ja täynnä mahdollisuuksia – mutta ei ilman kipua ja surua.

Aarnio ja Rotko ovat upottaneet näytelmään juonteita, jotka ikään kuin valonheittäjää siirtämällä tuovat äkkiä esiin uusia sävyjä ja syventävät perustarinaa.

Esimerkiksi teinityttö Terttu Salosen (Jenni Leinonen) tarina piirtyy melko vähin elein ja huomaamatta. Pyykkäriäiti Ruusa (Riina Dahlman) yrittää perin vähillä henkisillä ja taloudellisilla resursseilla auttaa tytärtä eteenpäin, mutta pyykkäämällä ei kahta ihmistä kauan elätetä, ja Tertun täytyy lähteä koulusta suoraan työhön.

Lopulta tie menee niin tukkoon, että ainoa selvä reitti vie Boren kansipaikalla Pohjanlahden yli rikkaaseen naapuriin. Tertun Ruotsiin lähtö on ladattu niin täyteen ikävää, pelkoa ja hauraita toiveita, että katsojaa kouraisee syvältä. Tämän todellisuuden suomalaiset tuntevat.

 

1950-luku näkyy ja kuuluu

Poika varjoiselta kujalta on saanut nimensä hyvin tunnetusta italialaisesta iskelmästä, jonka Olavi Virta teki tunnetuksi Suomessa vuonna 1958. Muutenkin vuosikymmenen musiikilla on suuri osuus näytelmässä, mutta näytelmää ei silti rakenneta musiikin varaan.

Kännö (Reijo Saarinen), Oksanen (Taavi Lintunen) ja Konsta (Eero Pekkonen) ottavat elämästä irti mitä jaksavat.

Suklaasydämet, Tiikerihait ja muut iskelmäklassikot ovat mukana niin kuin ne eri-ikäisten ihmisten elämässä olivat ja luovat näytelmään tunnelmaa. Musiikkidraamojen ohjaajana kunnostautunut Jukka-Pekka Rotko osaa antaa musiikille tilansa.

Vuosikymmen säteilee myös lavastuksessa ja näyttelijöiden asuissa, kiitos Markku Forsténin ja Aune Jäntin taitavuuden.

Ajankohdan näköiset radiot, verryttelypuvut, hiusruusukkeet, pullokorit, ulkomainokset ovat herkullista katseltavaa ja menevät täydestä ainakin sellaiseen, joka ei ole itse 1950-lukua nähnyt. Kokonaisuuden kruunaa tehtaanjohtaja Helmer Jakobssonin (Kalevi Pietilä) saippuanvihreä Mercedes-Bentz.

Lopussa kiitos seisoo. Oikeustieteen ylioppilas Anttia (Mika Eerola) onnittelevat pikkusisko Arja (Laura Parviainen), paras kaveri Matti (Mikko Nikkanen), isä (Jussi Saari) ja äiti (Päivi Koskela).

 

 

 

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?