Minulla on ollut poliisihallinnon hienoin homma melkein kymmenen vuotta, mutta nyt se loppui.
Sain johtaa Helsingissä poliisipiiriä, ensin Malmia ja sitten Keskustaa. Vuonna 2002 minut valittiin silloisen Malmin piirin päälliköksi. Kolme täyttä kautta kelpasin koutsiksi sille joukkueelle.
2005 palasin kasvattajaseuraani, tällä kertaa päävalmentajaksi. Virkaan haastateltiin, sillä tehtävään oli kosolti kovia pyrkijöitä. Minulta kysyttiin, mikä muuttuu jos valitaan. Arvelin kaiken muun tuplaantuvan paitsi palkan ja työmatkan. Liksa näet säilyi samana, jalan töihin ennätin kymmenessä minuutissa.
Meitä oli lupayksikkö, kenttä, tutkinta sekä hallinto yhteen luettuna noin 350. Siinä tuli kaltaiselleni yhteensä pari vuotta poliisikoulun takapenkillä istuneelle täydelliselle putkikoneelle haastetta riittämiin.
Alaisistani löytyi muun muassa puolenkymmentä maisteria ja muita oppineita. Nyrkkisääntönä voi sanoa, että Malmille verrattuna liikaa viinaa juovia, taloudellisissa vaikeuksissa kieriskeleviä, mielenterveysongelmaisia, vakavasti sairastuneita, kotonaan ja ravintoloissa riehahtelevia sekä muuten oirehtivia on ollut kaksinkertainen määrä. Malmilla työskenteli vuonna 2005 noin 175 henkilöä.
Mikä hommasta on tehnyt hienon?
Minä tunnen kaikki vakinaisessa virkasuhteessa olleet näöltä ja nimeltä. Osa porukasta on tullut taloon samaan aikaan, kymmenien urakehitystä olen saanut seurata, ehkä pönkittääkin.
Kovia putoamisia olen nähnyt, myös huikeita nousuja.
Hankalimmat asiat kuuluvat piirin päällikölle. Lukuisat kerrat on istuttu työterveyslääkärin järjestämässä palaverissa miettimässä, miten tästä päästään eteenpäin. Monesti valitettavasti turhaan.
Hyvänä asiana pidän, kun olen aina kelvannut mukaan. Epäonnistuneet yritykset ovat päättyneet ensin virantoimituksesta pidättämiseen ja sitten potkuihin. Koskaan ei ole vihassa kumminkaan erottu.
Minä en ole kokenut mitenkään ylivoimaisena viikonloppuisia tai yöllisiä soittoja, kun kyse on ollut omasta porukastani. Olen evästänyt omat tuloksentekijäni niin, että minuun voi ottaa aina yhteyttä ja kännykkääni pidän koko ajan auki.
Väki on tiennyt minun olevan kuntosalilla joka arkiaamu kello 5.30–klo 6.45. Siellä on käyty kertomassa asioita, joiden ei ole ollut tarpeen tulla muiden tietoon.
Olen siis saanut olla tekemisissä erilaisten hienojen ihmisten kanssa. Vaikka väkeä on ollut tulosyksikössäni melkoisesti, muodostui meistä yhteiseen kekäleeseen puhkuva porukka – ainakin omasta mielestäni.
Kahvihuoneessa ei ole puhe katkennut sinne tullessani. Mottoni kuuluu: jokainen meistä on yhtä tärkeä.
Työskentelemme nyt sektoreissa melkein kaikki kahdessa hienossa talossa Pasilassa. Malmille jää osa kenttää ja pari tutkintaryhmää. Itäkeskuksessa on palvelupäivystys sekä lupapalvelupiste vielä pari vuotta. Pikkuroba ja Kaarti laitetaan kiinni lopullisesti toukokuussa.
Helsingin keskustassa tuli poliisiasema viivähtäneeksi 186 vuotta. Pasilaan kertyy matkaa ainoastaan viisi kilometriä. Vähäinen etäisyys verrattaessa vaikka väliä Rautajärveltä Tampereelle.
Minun uusi tehtäväni on siitä kummallinen, ettei minulla ole alaisia ”rauhan aikana” muulloin kuin tuuratessani vähintään pari kuukautta vuodessa Helsingin poliisilaitoksen operatiivisesta toiminnasta vastaavaa apulaispoliisipäällikköä. Pääkaupungissa näet on vain yksi apulaispoliisipäällikkö, joka on firman ”toimitusjohtaja” poliisikomentajan vastatessa koko konsernista.
Minä tulen vastaisuudessa johtamaan poliisin toimintaa nykyistä useammin erilaisissa tapahtumissa, valtiovierailuissa ja tilanteissa silloin, kun johtovastuuta ei ole määrätty poliisikomentajalle tai apupäällikölle. Onneksi siellä ovat samat tutut kovat ammattilaiset kehissä kaverinani kuten ennenkin.
Onko uusi hommani hieno? Aika sen näyttää. Olen täydellisesti sitoutunut muutokseen, sillä taustalla ovat järkevät säästötoimet kiinteistökuluissa, päällystöpatjan ohentaminen sekä johtamistoimintojen suoristaminen.
Minua kohdeltiin tässä kuviossa hyvin. Eläkkeeseen on tasan kuusi vuotta, joten kölin alikin olisi ollut mahdollista ukko vetäistä.
Menen Pasilan poliisitalo kakkosen seitsemänteen kerrokseen radanpuoleiseen noppaan. Pieni koppero nykyiseen verrattuna.
Appiukon tekemä keinutuoli sinne mahtuu – onneksi.
Pitää lähteä kerran päivässä neljännen kahvihuoneeseen katsomaan oikeita poliiseja. Jospa siellä näkisi tuttuja.
Minua opasti poliisin hommaan 36 vuotta sitten vanhempi konstaapeli Erkki Lähteenpää. Eki on viettänyt ansaittuja eläkepäiviään Luopioisissa kohta kaksi vuosikymmentä.
Kollegani antoi neuvoja myös monessa muussa mielessä, näin jälkiviisasteluna voisi sanoa, sekä hyvässä että pahassa.
Olin minä toki elämää maistellut ennen ammattiini ajautumista.
Erkki toi viisasta sekä elämänläheistä näkökulmaa poliisityöhön, mutta ehkäpä vielä enemmän ammensin häneltä oppeja siviilimaailman kuvioista ja ihmisistä. Kaikkia eläjiä on kunnioitettava sekä kohdeltava asiallisesti.
Eki möi autoja vapaapäivinään. Hänelle oli muodostunut pysyvä asiakaskunta, joka teki mielellään kauppaa tupakkaa koko ajan röyhyttävän leppoisan miehen kanssa.
Yksi vakituinen poka oli mustalaismies, jolla oli koko ajan työpaikka, tosin melko usein vaihtuva.
Taas oli tehtävä muuttunut ja autokauppaa tehtäessä Erkki kysäisi, onko tuo uusi mitenkä mukava pesti.
Huokauksen saattelema vastaus kuului: ”Mikäpä työ se nyt niin kovin mukavaa on.”
