Olen käynyt, tosin hyvin kauan sitten, kaksi johtamistaidon kurssia silloisessa Poliisiopistossa. Olen myös suorittanut alan pienimuotoisen tutkinnon Johtamistaidon opistolla vuosituhannen alussa.
Työpaikkakoulutuksessa asiaan perehdytään tavalla taikka toisella kerran – pari vuodessa. Henkilöstöbarometria on täytelty enemmän tai vähemmän hartaasti joka toinen vuosi.
Suurimmiksi esimiestyön haasteiksi, niitä sanottiin ennen muinoin ongelmiksi, pompahtavat aina tiedonkulun ohella tutut sanat ja käsitteet. Palaute, kiitoksen antaminen, tuloksentekijöiden arvostus ja muistaminen.
Minun on nyt helppo viisastella, kun henkilöstöhallinnollisia alaisia ei periaatteessa ole yhtään. Parhaimmillaan heitä on ollut noin 350.
Mielestäni edellä mainitut asiat eivät ole olleet ongelmallisia. Omahyväistä mielipidettäni tukevat viimeaikaiset barometritulokset. On siis ollut ainakin paremmin kuin keskivertoisesti muualla omassa hallinnossamme.
Minä en ole konstejani alussa mainituilla kursseilla oppinut.
Suomalainen on merkillinen olento tässäkin suhteessa. Jos porukan kuullen kehutaan jotakuta, hän rinnan röyhistämisen sijaan koteloituu, punastuu ja yrittää valua pöydän kansilevyn alle näkymättömiin.
Mikäli asianomainen pakotetaan kommentoimaan hommelia, mutisee hän koko ryhmälle kuuluvasta kunniasta sen sijaan, että sanoisi kovalla äänellä: ”Siinä kuulitte!”
Annapa olla, kun pitää antaa moitetta, mitä ei tietenkään joukon kuullen saa kohdistaa yksilöön. Silloin lävähtävät hartiat taakse, äänenvoimakkuus kohoaa, alkaa ankara selitys ja puolustautuminen.
Olen koittanut jakaa minulle ilmaista palautetta paljon, välittömästi ja ilman suuria spektaakkeleita.
Vastaan aina kaikkiin minulle henkilökohtaisesti osoitettuihin sähköpostiviesteihin yleensä heti ne luettuani osoittaakseni, että olen havainnut ruudulle tavaraa putkahtaneen. Jos joku toimi on mielestäni tehty huolellisesti ja hyvin, pistän saman tien kiitoksen tai kannustavan kommentin. Edelleenkään nuo toimet eivät maksa minulle mitään.
Isolle tuloksentekijöitteni joukolle lähettelin joskus useita kertoja kuukaudessa pientä tai vähän isompaa kritiikkiä, palautepostiin tulleita viestejä jonkun partion onnistumisista sekä kiitoksia, kun hommat oli hoidettu keskimääräistä paremmin. Joskus sain käsiini mielestäni hauskan jutun, minkä ohjeiden vastaisesti jatkoin omille porukoilleni.
Käytävällä tai kahvihuoneessa annoin henkilökohtaista palautetta, kun kaikki vakituisessa virassa olevat tunsin nimeltä ja näöltä. Erilaisia lyhyitä henkilöstöpalavereita järjestettiin vähintään kolme viikossa. Niissä tarpeen mukaan kiukuttelin tai olin porukkani puolesta hyvällä päällä, syyt kerroin. Joskus ryypättiin pienellä porukalla vuoron tai partion kanssa pullakahvit, kun rosvoja oli saatu kiinni.
Kerran vuodessa on virallinen tulos- ja kehityskeskustelu. Vikapolulla ollaan, mikäli tukes jää ainoaksi hetkeksi haastella lähimmän työkaverin kanssa näistä asioista. Mitä läheisempi porukka, sitä enemmän pitää touhuta yhdessä kaikenlaista.
Kiitosta kaipaa ihminen.
Yksi tapa on myöntää kunniamerkki. Aiheelle naureskellaan taukotiloissa, mutta pyhäpuku on perinnepäivänä päällä, kun poliisikomentaja prenikat ojentaa.
Jos määräaikojen täytyttyä ei kutsua ala kuulua, käydään henkilöstöasioita hoitavan pakeilla vähin äänin tilannetta selvittämässä. Määriteltyjen palveluvuosien kartuttua jaetaan nykyään asiallisia esineitä, hyvillä mielin nekin otetaan vastaan.
Minulla on ollut tapana kutsua taannoisesta yksiköstäni eläkkeelle aikanaan lähteneet kerran vuodessa kylään. Olemme kertoneet nykymenosta, mutta enimmäkseen tarinat iltaa kohden kääntyvät menneisiin aikoihin.
Väki on kokoontumisista tykännyt ja lupasin sellaisia järjestää niin kauan kuin pääni keikkuu virkapolettien välissä. Kustannukset ovat marginaaliset, kun vaan löytyy pari puuhamiestä. Tähän asti on löytynyt.
Samoin olen edeltäjäni tavoin tarjonnut kakkukahvit vuodenvaihteen lähestyessä sinä vuonna työelämästä vapaalle päässeille sekä niille, jotka eivät huomionosoitustaan ole komentajalta päässeet noutamaan. Mukavia tarinatuokioita vanhojen työkavereiden kanssa.
Ihmisiä ja heidän työtään voi arvostaa pienillä eleillä tekemättä asiasta suurta numeroa. Kaikki työ on arvokasta.
Muistan taannoin, kun kiittelin tekstarilla Aitoon metsänhoitoyhdistyksen ammattimiehen komeaa kaatotyötä mökkimaastomme hankalissa olosuhteissa. Hänen pomonsa vastasi, ettei näistä hommista juuri palautetta saa. Minulle koitui viestin lähettämisestä kustannuksia 10 senttiä.
Kerroin kuusi kuukautta sitten yhdelle neljästätoista kenttäryhmästä aamupalaverissa klo 7.30 miten organisaatiomme on muuttumassa. Sanoin heistä muodostuvan 1.4. ison toimintayksikön, johon kuuluu kaiken kaikkiaan noin 600 poliisia. Ilmoitin, etten jatkossa ole enää heidän esimiehensä.
Muuan jo vuosia talossa ollut naiskonstaapeli kysyi: ”Kukas meidän perään sitten katsoo?” Tuntui todella hyvältä. Minä sain palautetta.
