Lumi narskuu talvikengän alla. Pieni pakkanen jouduttaa askelta.
Hautausmaa näyttää vieläkin katsojan silmissä alastomalta, sillä pari vuotta sitten käynyt kesämyrsky veteli sukuhaudoilla olleet ikikuuset pirstaleiksi. Iso Metsuri parturoi aluetta surutta.
Lumivaipan keskellä kajastavat valot, ihmiset ovat tuoneet läheisilleen joulukynttilät.
Saavutan pienen kävelyn jälkeen määränpääni. Käytävän molemmin puolin olevissa haudoissa lepäävät isä, äiti ja kaksi veljeäni.
Hyvin lähellä aidan toisella puolella sekä ortodokseille että luterilaisille tarkoitetulla leposijalla on ikiunessa siskoni mies. Muistot palailevat mieleen.
Isäni kuollessa olin vasta seitsemänvuotias, joten muistikuvani hänen hautajaisistaan perustuvat ennen muuta muiden kertomaan ja valokuviin.
Mustavalkoisissa otoksissa vuodelta 1962 repalehtaa pieni valkotukkainen poika äitinsä käsipuolessa hämillinen ilme kasvoillaan.
Muistan ihmetelleeni sitä itkun määrää, mikä naisväestä irtosi. En tajunnut tilannetta. En ymmärtänyt, että isä ei enää takaisin tule.
Arkulle tuotiin valtavat määrät kukkia ja seppeleitä. Liikennöitsijä Alli Jääskeläisen tiedetään sanoneen, ettei hän ole koskaan nähnyt tällä paikkakunnalla tuollaista kukkamäärää. Eikä kuulemma nähdä, ennen kuin hän itse kuolee.
Asia piti sittemmin paikkansa.
Raskain saattomatkani oli vuonna 1980, kun vanhin veljeni kuoli 38-vuotiaana.
Edellä kuvatusta syystä Erkistä oli tullut minulle enemmän kuin veli, sillä jonkun oli otettava hoitaakseen isälle kuuluneita velvollisuuksia ja tehtäviä.
Tiesin velimiehen olevan sydäntautisen, mutta en osannut ennustaa lähdön tulevan näin aikaisin. Kannoin yhtenä tällä kertaa monessa eri merkityksessä hyvin raskasta arkkua.
Sain järjestellä käytännön asioita, kun sattumoisin olin tuohon aikaan lomaani viettämässä synnyinkotikunnassani. Suru oli työnnettävä tuonnemmaksi.
Koin jollakin tavalla tarpeelliseksi yrittää olla vahva ja tukea muita heidän omassa tuskassaan. Joitakin kuukausia myöhemmin tunteet tulivat pintaan ja sain itketyksi helpottavat itkuni pitkän kaavan mukaan.
Äiti lähti vuonna 1988.
Minä olin pienien poikiemme kanssa juuri aloittanut kesälomani ja illalla saunassa käytyään vasta 70 vuotta täyttänyt äitimme jäi puuhastelemaan keittiöön meidän muiden painuessa yöpuulle.
Kaikki oli hänellä hyvin, paremmin kuin vuosikymmeniin taloudellisesti ja muutenkin.
Aamulla heräsin siihen, kun en kuullut alakerrasta yskimistä. Äiti oli nukkunut yöllä pois omaan sänkyynsä.
Järjestelin taas käytännön asioita ja kantamistehtäviä oli tiedossa. Sinne laskettiin isän viereen. Heinäkuun puolivälissä keskellä helteistä kesää.
Vanhimman siskoni mies, Karjalan evakko ja Ruotsissa sotalapsena ollut velikulta oli minulle tärkeä henkilö.
Minä olin vasta tuloillani, kun Lassi perheeseemme ilmaantui. Niinpä hän pesi pyllyni tarvittaessa, opetti tärkeitä ja vähän vähemmän tärkeitä asioita varsinkin ollessani aikuistuva nuori mies sekä tuki minua monin eri tavoin lähdettyäni 16-vuotiaana maailmalle.
Lauri oli ortodoksi, joten hänen siunaamisensa oli minulle uusi kokemus. Arkun kansi pidettiin auki ja koin tilaisuuden monella tavoin valoisampana kuin meillä luterilaisilla.
Pappi kuvasi läheisemme olevan tilaisuudessa läsnä, henki vaan oli paennut. Mies näytti peräti hyvältä arkussa maatessaan.
Totta kai olin yksi kantajista. Elettiin vuotta 2007.
Näytti vakavasti siltä, että joku Lämsän miehistä viettää 60-vuotispäiviään, sillä toisen veljeni syntymäpäiväkutsut oli jo postitettu.
Yläkerran Tuomari päätti toisin.
Lokakuussa 2008 nukkui Veli-Heikki pysyvään uneen omassa sängyssään Rautalammin Sillankorvassa.
Rosoinen elämä, mikä silisi liian myöhään, päättyi monen eri sairauden summana. Elämäntaparemontti olisi pitänyt tehdä, vaikka mies ei enää viimeiseen viiteentoista vuoteen juonut pisaraakaan alkoholia eikä tupakoinut.
Olin kuusikosta taas ensimmäinen vasemmalta. Oma tuttu pappi siunasi miehen kappelissa, mikä perheellemme on tullut aikojen saatossa hyvin tutuksi.
On pyhätössä toki muutakin järjestetty kuin isän, äidin ja veljien saattomatkatilaisuuksia. Iloisia asioita.
Hautajaiset ovat aina surullisia.
Kaikkiin ihmisiin ja siunaustilaisuuksiin sekä järjestelyihin liittyy paljon myös mukavia muistoja.
Äitini hautajaisia järjestellessäni otin yhteyttä jo jonkun aikaa eläkkeellä olleeseen rovasti Leo Tarvaiseen, joka vuosikymmenien kuluessa ennätti hoitaa perheemme keskuudessa lukuisat kirkolliset toimitukset. Arvostettu kirkonmies jutteli leppoisasti muistellen isäni kuolleen mahdottoman kauan sitten ja että nytkö kuoli sitten äiti-Kaarina.
Edelleen hän arveli kuluneen pitkään myös veljeni kuolemasta. Kun kerroin tiimalasin valuneen kahdeksan vuotta, lausahti monessa mukana ollut pappismies: ”Erkki se kirjoitteli keskikoulussa tavattoman hyviä aineita.”
Veli-Heikille Leo Tarvainen oli todennut kerran kylällä nähdessään olevan hänen mielestään outoa, kun entisistä rippilapsista on tullut vanhoja ukkoja.
Herään ja totean nukkuneeni hyvät uniunet mökin lämpimässä.
Nousen, laitan tulet hellaan, lyön vaatetta niskaan ja lähden virittämään valkean huvimajan kamiinaan.
Joulurauhan julistamiseen on aikaa reilut neljä tuntia. 18. joulu peräkkäin Aitoossa. Unia muistellessa.
