Katse Kojonkoskeen

Leena Puotiniemi on neljää kymppiä lähestyvä lauttasaarelainen ruotsin kielen lehtori. Hänestä kuultiin viimeksi Lontoon kesäolympialaisten yhteydessä.

Pari vuotta sitten juoksukärpäsen puremaan sairastunut perheen äiti juoksi Lontoossa maratonin maaliin asti. Yli sadan osanottajan joukossa hän oli sijalla 87. Siitä hän oli ikionnellinen.

Hänen ja muiden samantasoisten, hiukan nuorempien suomalaisurheilijoiden suorituksia oli matkustanut selostamaan YLE:n 26 toimittajaa ja saman verran asiantuntijoita. Kun suomalaisten suorituksia tiedettiin jo etukäteen näkyvän hyvin vähän kansainvälisissä kuvissa, tarvittiin myös omia kuvaajia välittämään tietoa, jota ainakin kotiväki kaipasi.

Tämän ja monien muiden suurtapahtumien miehityksen suuruus johti siihen, että Suomeen säädettiin erillinen laki yleisradiotoiminnan varmistamiseksi. Nekin maksavat, joilla ei sen paremmin televisiota kuin radiotakaan.

 

Lontoon maratonjuoksun aikana kamerat oli suunnattu sijoille 1–10 ja Lontoon komeisiin maisemiin. Leena Puotiniemen urhoollista taistelua ei voinut kansainvälisistä kuvista seurata. Onneksi omat kamerat ja haastattelijat välittivät hänen tunteitaan useaan kertaan ennen juoksua ja juoksun jälkeen.

Naisten lehdet aloittivat rummutuksen jo viime vuonna, jolloin niin sanottu B-raja oli alitettu. Vastaavan rajan alittajia Keniassa on kolmatta sataa.

 

Suomessa maratonjuoksu aloitetaan usein tosimielessä vasta sen jälkeen kun lapset ovat käyneet peruskoulun ja perheellä on oma moottorivene. Siinä saattaa rentoutua ja poistaa paineita, joita urheilutoimittajat etukäteen suosikeilleen kasaavat.

Leena Puotiniemi syö terveellistä kaurapuuroa, juoksee aamupäivisin, voimistelee ja venyttelee, mutta ehtii silti suukotella miehensä kanssa useita kertoja päivässä. Peilin edessä kuluu päivittäin vain 15 minuuttia.

Leena Puotiniemi ei muodosta poikkeusta, mutta jos hänkin olisi aloittanut pitkien matkojen juoksun 20 vuotta sitten, hän olisi nyt ollut viidensissä olympiakisoissaan pari mitalia jo valmiina piirongin päällä. Enää tarvitsisi vain kiusoitella kokemattomia kilpasiskoja eikä kukaan odottaisi kärkipään sijoituksia.

Kärjessä taivaltavista kilpasiskoista näkee ja selostajat vahvistavat, että he ovat 20–25 vuoden iässä kymmenen vuoden harjoittelu vuoristo-oloissa takanaan.

 

Mika Kojonkoski, Suomen ja Norjan suuriin menestyksiin johdattanut mäenlaskuvalmentaja, on nimitetty suomalaisen huippu-urheilun johtajaksi. Hänessä näen toivon kipinän. Uskon, että hän pystyy kokoamaan eri urheilumuotojen huipulle pyrkiviä lahjakkuuksia ja heidän valmentajiaan yhteen ja kokoamaan heille sellaista tietoa, joka meiltä on pystytty salaamaan.

Hänkin varmasti kunnioittaa kuntourheilijoita ja heidän avullaan urheilun terveellisiä vaikutuksia, mutta hän tuskin satsaa ikämiehinä tai -naisina uransa aloittaviin harrastelijoihin.

Viimeistään Lontoon kisat osoittivat, kuinka matalalla huppu-urheilumme laahaa. Sitä ei nosteta pinnalle kymmenien amatöörivalmentajien jännittäessä katsomoissa. Ei missään muussakaan työpaikassa puoli sukua ole ulkomaita myöten seuraamassa, kuinka piipun muuraus sujuu tai harvesteri korjaa satoa.

On opittava ymmärtämään, että huippu-urheilu on ankaraa ja vaativaa, mutta parhaimmillaan myös palkitsevaa työtä.

Kun nykyinen urheilujohtomme ei ole asiaa ymmärtänyt, on hyvä, että uudet olympiajohtajat Mika Sulin ja Mika Kojonkoski ottavat suitset käsiinsä. Toinen hankki rahaa ja turvaa olosuhteita, toinen tekee tuloksia.

Siksi tässä on varaa jopa maratonjuoksusta kirjoittaa, että parikymmentä vuotta sitten juoksin ankarassa helteessä Honolulussa kaksi maratonia samana päivänä, ensimmäisen ja viimeisen. Kukistin keskeyttäneen Lasse Virenin, mutta hävisin roimasti hänen vaimolleen Päiville.

 

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?