Vuonna 2010 Maaseudun sivistysliitto, Suomen Maatalousmuseo Sarka ja Maaseudun Tulevaisuus järjestivät hevosaiheisen kirjoituskilpailun nimeltä Hopsis kopsis polleamus. Siihen lähetettiin lähes 900 kertomusta, joiden parhaimmistosta syntyi viime vuonna ilmestynyt antologia Hevosvoimat.
Kilpailun sato oli niin tasokasta, että siitä riitti aineksia myös jatko-osaan. Tänä syksynä ilmestynyt Hirnahduksia-teos sisältää kaksikymmentä kertomusta, jotka on valittu erityisesti huumorin näkökulmasta.
Hevonen on ihmisen työ- ja harrastustoverina omanlaisensa persoonallisuus, joten sekaannuksia ja erimielisyyksiä voi kokonaan välttää. Mutta samasta syystä hassuihin muistoihin sekoittuu ystävän muistelun haikeutta.
Antologian on toimittanut filosofian tohtori, kirjailija Kirsti Manninen. Kertomukset on jaoteltu viiteen osaan teeman näkökulman mukaan ja kuvitettu tyylikkäillä valokuvilla ja Tuomas Mujusen herkillä piirroksilla.
”Tosiasiassa hevoset taitavat usein nauraa hirnahdella meille ihmisille”, Kirsti Manninen on todennut.
Anna-Liisa, neliveto
Yksi Hirnahduksia-antologian kirjoittajista, Erkki Keihäs, on kangasalalainen. Hevostarinassaan Anna-Liisa hän palaa lapsuuteensa
1960-luvulle, isovanhempien luo Varsinais-Suomeen.
Erkki Keihään äiti oli maalaistalon tytär, ja tarinan päähenkilö Anna-Liisa oli papan hevonen.
– Eläinten kanssa oli mukava touhuta. Siihen aikaan maalaistalossa oli monenlaisia eläimiä, lehmiä, possuja, lampaita, vähän kaikkia. Mamman ja papan kanssa opin hoitamaan niitä ja ymmärtämään ihmisen ja eläinten yhteyttä. Tuli läheinen suhde maalaistalon elämään, vaikka en itse olekaan viljelijäperheestä, Keihäs kertoo.
Hänellä on ollut menestystä kirjoittajana ennenkin, sillä hänen kertomuksensa on julkaistu myös Meidän lehmät -antologiassa, joka ilmestyi Maahengen kustantamana vuonna 2005, ja jonka on toimittanut Juha Kuisma.
– Olen osallistunut useihin muihinkin kirjoituskilpailuihin. Kun näin ilmoituksen tästä, tuli ahaa-elämys: muistin Anna-Liisan, hän kertoo.
Iso hevonen ja pieni poika
Erkki Keihään hevostarina on kirjoitettu pikkupojan näkökulmasta. Huumori pulppuaa sekä hevosen ja ihmisen että aikuisen ja lapsen ajatusmaailman eroavaisuuksista.
Anna-Liisa on liinakko suomenhevonen, lämpimän ruskea ja valkoharjainen. Se on kunnon vanhanajan työhevonen, neliveto, niin kuin kirjoittaja luonnehtii. Pelto- ja metsätyöt ovat tuttuja Anna-Liisalle, mutta kyllä se kantaa tarvittaessa ratsastajaakin.
Tarinassa piirtyy kuva tyypillisestä suomenhevostammasta, joka on perusluonteeltaan työteliäs ja kiltti, mutta jolla on sen verran omaa päätä, että kaikki ei aina mene ihmisen komennon mukaan. Sen sijaan pikkupojan tuumailuissa Anna-Liisa on paljon muutakin. Aikuisilta kuulee asioita, jotka mielikuvitus värittää vikkelästi mieleisikseen.
Kun sanotaan, että Anna-Liisa on mustasukkainen, poika näkee heti mielessään sen takajaloissa äitinsä mustat hautajaissukat. Ja kun kengittäjä kehottaa hevosta astumaan kokeeksi uudella kengällään, poika miettii, onko tämä nyt sitä astuttamista, josta lehmienkin yhteydessä puhutaan, mutta jota kukaan ei oikein kunnolla selitä.
Hevosenkengät itsessään olivat kyllä pettymys, kun ne olivat pelkät uudenvuoden tinakengän näköiset raudat. Poika oli jo ehtinyt kengitysreissusta kuultuaan tuumia, mihin kenkäkauppaan Anna-Liisan kanssa lähdettäisiin.
Erkki Keihään kerronta on hauskaa ja paikoin suorasukaistakin. Anna-Liisan ohella tarinan vahvoiksi keskushahmoiksi nousevat isovanhemmat, varsinkin pappa, joka on hevosen omistaja ja lähin hoitaja. Keihäs kuvaa kauniisti suomalaisen miehen ja hänen hevosensa suhdetta sekä työparina että ystävyksinä:
Melkein aina Anna-Liisa tietää, minne olemme menossa, jos se vain haluaa. Niin monta kertaa se on kulkenut samat reitit. ainakin kotiin se osaa, vaikka matkustajat nukkuisivat kärryillä. - – Kun pappa on ruokalevon aikaan käynyt vinttikäytävän kaapilla ja haisee tämän jälkeen aina oudolle, on parempikin, että ajokki on kuskiaan viisaampi. (Erkki Keihäs: Anna-Liisa)
