Oman erityisryhmänsä toisen maailmansodan aikaisten karjalaisten siirtolaisten joukossa muodosti Lintulan ortodoksinen nunnaluostari. Ennen talvisotaa luostari sijaitsi Karjalan kannaksella, Kivennavan pitäjän Lintulan kylässä, noin viisi kilometriä valtakunnan rajalta. Sodan sytyttyä luostari joutui siirtymään Sisä-Suomeen ja se toimi talvisodan päätyttyä Kuhmalahden Vehkapuntarin kylässä kuuden vuoden ajan.
Nunnien hoitama maatila
Lintulan luostari sai alkunsa 1890-luvulla, kun salaneuvos Feodor Petrovitš Neronov ja hänen puolisonsa Larisa Aleksejevna lahjoittivat luostaria varten osan omistamastaan maatilasta. Luostarin toiminnan katsotaan virallisesti alkaneen vuonna 1895, jolloin arkkipiispa Antoni vihki käyttöön Neronovien rakennuttaman Pyhän Kolminaisuuden kirkon. Tuolloin perustettiin myös Lintulan Pyhän Kolminaisuuden naisyhteisö, joka muutettiin virallisesti luostariksi vasta kymmenen vuotta myöhemmin.
Luostarin tärkein toimeentulolähde oli karja- ja puutarhatuotteiden myynti. Elämä luostarissa oli työntäyteistä ja vaatimatonta. Asukkaat olivat miltei kokonaan Venäjältä siirtyneitä sisaria. Lisäksi tilalla asui myös muuta väkeä, sillä 1900-luvun alussa siellä toimi orpokoti ja koulu.
Kun Venäjän vallankumous ja Suomen itsenäistyminen sulkivat rajan ja katkaisivat siteet Venäjälle, siirtyi luostari Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteen.
Sotaa pakoon
Marraskuussa 1939 alkanut talvisota muutti nunnien elämän täydellisesti. Luostari joutui lähtemään evakkoon ja sen asukkaat siirrettiin sodan jaloista aluksi Joroisten Maavedelle. Joroisista luostari siirrettiin talvisotajoulun jälkeen naapuripitäjään Juvalle ja melko pian edelleen Luhankaan. Tämäkään sijoituspaikka ei muodostunut pitkäaikaiseksi, vaan matka jatkui Kuhmalahdelle toukokuun lopulla 1940.
Nunnat joutuivat pakenemaan nopeasti sodan jaloista ja lähes koko luostarin omaisuus jäi Karjalaan. Mukaan otettiin vain ruokaa, jumalanpalvelusten toimittamista varten alttaripöydän vakiovarusteisiin kuuluva antiminssiliina, vaatimaton ehtoolliskalusto, yksinkertainen papin puku ja ”Jerusalemin Jumalan Äidin ikoni”. Kaikki muu omaisuus, luostarin arkisto ja esineistö jäivät odottamaan pikaista paluuta.
Noin neljänkymmenen luostarilaisen asuttamisessa oli aluksi hankaluuksia. Osa heistä majoitettiin ensiksi Kuhmalahdelle Vehkajärven Lepoonin ”pappilaan” ja osa Vehkapuntarin Ala-Hinkkalaan. Myöhemmin heidät kaikki siirrettiin Vehkapuntarin kylään. Majoitustilana toimi Ala-Hinkkalan tilan toinen noin 30 metriä pitkä, seitsemän huonetta käsittänyt päärakennus.
Nunnien lisäksi luostariväen joukkoon kuului myös yksi mies, pappi Illirik. Iältään luostarilaiset olivat noin 20–90 -vuotiaita. Useimmat heistä olivat Venäjän sisäosissa syntyneitä täysin suomen kieltä osaamattomia ummikoita. Karjalaisia ja suomalaisia joukossa oli vain muutama.
Uudet tulijat herättivät Kuhmalahdella aluksi ihmetystä, mutta vähitellen heihin totuttiin ja heidän sydämellisyytensä kerrotaan voittaneen kaikkien myötätunnon puolelleen.
Jumalanpalveluksia ja arkista työtä
Elämä yritettiin järjestää Kuhmalahdella mahdollisimman samankaltaiseksi kuin mitä se oli ollut Lintulassa. Ala-Hinkkalan päärakennuksen suurin huone, sali, varattiin kirkoksi.
Uteliaiden paikkakuntalaisten lisäksi jumalanpalveluksissa kävi myös muita siirtolaisia. Osa paikkakunnalle sijoitetuista kivennapalaisista oli venäjänkielisiä ja he olivat suurimmaksi osaksi uskonnoltaan ortodokseja.
Luostarin päivittäiseen elämään kuului jumalanpalvelus, joka syksyllä 1940 laaditun kuvauksen mukaan kesti pitkään.
”Illalla kellon viiteen tullessa alkaa suuressa salissa yhteinen hartaus. Keskellä lattiaa oleva pitkä pöytä on peitetty kirjavalla liinalla, sen päällä on asetettu tulipunainen verka, jolla lepää kullattu pyhä risti ja hopeakantinen Raamattu. Peremmällä huonetta on pieni pöytä, jonka yläpuolella riippuu Neitsyt Marian ja Pojan kuvat, ja näiden edessä selkä huoneeseen päin seisoo loistavasti kirjailtuun punaiseen viittaan puettu vanha pappi. Valkea tukka valuu harteille, harmaa parta ulottuu pitkälle, rinnalle saakka […]
Särkyneellä äänellä käy vanha pappi resitoimaan, kirkkaasti kirkkolauluun yhtyvät nunnat. Tämän tästä tumma joukko polvistuu, taivuttaen päänsä lattiaan saakka. Pappi heilauttaa kullatuissa vitjoissa riippuvaa suitsutusastiaa, uhrisavu leviää huumaavana hämäläisen maalaistalon saliin, ja nunnien kuoro helähtää lauluun.”
Päivisin nunnat tekivät käsitöitä ja paistoivat tilauksesta limppuja sekä kävivät lähiseudun taloissa töissä saaden hieman rahaa luostarin kassaan. He olivat mukana heinätöissä ja kauranleikkuulla sekä nostamassa perunaa. Samalla he ystävystyivät kyläläisten kanssa ja murtautuivat ulos tavanomaisesta, perinteisestä suljetusta luostarikehästään.
Ravinnon saannin turvaamiseksi heillä oli myös oma kasvitarha ja perunamaa. Lisäksi luostarin asukkaat marjastivat ja sienestivät sekä kalastivat yhdessä Ala-Hinkkalan talon isäntäväen kanssa.
Sota esti paluun entiseen paikkaan
Jatkosodan myötä kävi selväksi, ettei Lintulan sisarilla ollut enää mahdollisuutta palata vanhaan luostariin. Kun paluu entiseen paikkaan sulkeutui, alettiin etsiä lähiseudulta sopivaa taloa luostarin uudeksi sijoituspaikaksi. Eräänä vaihtoehtona oli Kangasalan Tiihalan kylässä sijaitseva Häkärän talo. Uuden luostaripaikan valinta suoritettiin lopulta arpomalla kahden tarjolla olleen maatilan välillä. Arvonnan tuloksena oli Heinäveden Palokin kylä.
Sodan aikana ja sen jälkeen luostarin väkiluku aleni hiljalleen. Kuhmalahdelta lähdettäessä sen jäsenmäärä oli noin 30 henkilöä, joista monet olivat jo iäkkäitä.
Sota-aika ja sen tuoma siirtolaisuus oli muodostua luostarille kohtalokkaaksi. Siirtolaisaikana osa luostarin nuoremmista asukkaista lähti pois ja moni vanhemmista kuoli evakkomatkalla. Elämä niin sanottujen tavallisten ihmisten läheisyydessä asetti myös heille vakavia haasteita. Muutamat noviisit jättivätkin luostarin ankaran ja puutteellista elämän vuoksi. Jotkut halusivat kokeilla siipiään perheellisinä, vapaina luostarin säännöistä. Luostari alkoi toipua kohtaamastaan iskusta vasta 1980-luvulla.
Kesällä 1946 Lintulan luostari muutti uutteen paikkaan Heinävedelle. Siitä lähtien se on toiminut Palokin kylässä noin 15 kilometrin päässä Uudesta Valamosta. Lintulan luostari on pohjoismaiden ainoa ortodoksinen naisluostari.
Raine Raitio
