Nousen arkiaamuisin kello 6.25 raitiovaunuun 7 A City-käytävän kohdalta Aleksilta. 25.1.2013 kyydissä oli 22 romanialaista kerjäläistä ja puolenkymmentä virolaista rakennusmiestä. Kun iso osa kuljettajista tänä päivänä on maahanmuuttajia, edustin minä todennäköisesti yksin suomalaisuutta.
Lasipalatsin pysäkiltä väkeä tuli lisää, heistäkin puolet muissa maissa syntyneitä. Kisahallin kohdalla värjötteli Suomi-pipo päässään musta mies, joka oli vuorannut kaulaliinalla naamansa miltei umpeen kolmentoista pakkasasteen viimassa. Muuten vaatetus ja ilmanala kohtasivat, ainoastaan jalkineet olivat kesäiset lenkkarit. Mahtoi varpaita nipistellä.
Huomaan pehmenneeni vanhemmiten. Pahalta tuntuu katsella työmaalleen puolen kilometrin säteelle Rautatieasemasta polvilleen asettuvia romanialaisia. Käskynjako pidetään länsisiiven kupeessa. Eivät ole lähtömaan olosuhteet kummoiset, kun tänne asti on tultava almuja anomaan.
Joku on yhteiskunnassa vinksallaan. Puhutaan kasvavasta työttömyydestä ja samalla ennustellaan tulevaisuuden työvoimapulaa.
Helsingin rakennustyömailla ei suomea juuri kuule. Kauppojen kassajonoissa haalaripukuiset vankat miehet maksavat eineksiään pelaten englannilla. Toisaalta monesti konetta piippauttaa tiskin toisella puolella ystävällinen muunmaalainen.
Meitä lähinnä olevassa kaupassa Lönnrotinkadulla kotimaista alkuperää ei ole aika ajoin kuin myymäläpäällikkö. Väki on mukavaa ja palvelualtista, haastelevat suomeksi ihan ymmärrettävästi. Liekö sitten niin, ettei meikäläisiä enää kiinnosta omin käsin pääosin ulkosalla tehtävä arvokas ruumiillinen työ tai matalapalkkainen kauppa-ala.
Molemmista hommista on omakohtaista kokemusta, tosin neljän vuosikymmenen takaa. Eivät ne nuorukaiselle huonoja töitä olleet ja rakennuksilla tienasi huomattavasti paremmin kuin alkuun konstaapelina.
Yksi selitys on urakoiden pilkkoutuminen hyvin pieniksi osiksi. Alihankkijat ottavat työvoiman sieltä, mistä edullisimmin saavat. Monesti tekijät tulevat parin tunnin lauttamatkan takaa.
Teetättäessämme mökille remonttia ja laajennusta kolmisen vuotta sitten oli toinen timpureista virolainen. Kova ammattilainen, taitava, ahkera ja mukava samoin kuin pälkäneläinen kollegansa.
Eestin mies kertoi olleensa vuosia luopioislaisen rakennusliikkeen palkkalistoilla. Aikoi vielä jatkaa muutaman vuoden ja siirtyä kotimaahansa eläkepäiviä viettämään.
Sunnuntaina 27.1.2013 teimme aamutuimaan lähtöä vapaa-ajanasunnoltamme. Pihaan ajoi virolaisissa kilvissä oleva avolavamaasturi.
Sähköyhtiö näytti ulkoistaneen linjojen putsauksen eteläisen naapurimaamme kolmelle nuorukaiselle, joista kaksi katkoi johtojen lähellä olevia oksia pitkävartisilla sahoilla. Porukan kymppi laulatti raivaussahaa.
Millähän korvauksella lähtisi pälkäneläisnuori pyhänä päivän sarastaessa paarustamaan lumiseen metsään niska kenossa?
Helsingin asematunnelissa on omat hyllynsä eri kansallisuuksia edustaville nuorille. Siellä ovat somalit, arabit, venäläiset ja muista maista tulleet useimmiten omissa porukoissaan.
Loppiaisen kahta puolen täyttyi pääkaupungin keskusta venäläisistä turisteista. Niinpä työmatkalla oikaistessani tunnelin ja Foorumin läpi etenin tungoksessa, missä kielten sekamelska oli melkoinen.
Paluukyyti viranhoidosta Pasilasta Helsingin keskipisteeseen toki tehdään melkoisen täysillä vaunuilla pääasiassa kotimaisin voimin. Pakkaskelillä Suomea silloin tällöin edustaa komeimmillaan rengasmatkalla oleva joko itsensä tai toisten sivuraiteelle potkaisema rappiomies, joka pitää asianmukaista rähinää ryypäten välillä lenkkimakkaran painikkeeksi synnyinmaamme sinivalkoisella lipulla kuvitetusta putelista viinaa.
Matkaseuran ääripäät koin maanantaina 28.1.2013. Aamulla köröteltiin yhdessä Romaniasta tulleiden nukkavierujen kanssa. Illan suussa nousi Kisahallin pysäkiltä vanha kumarainen iso mies viereeni istumaan. Matkusteltiin puhumatta.
Lasipalatsilla sanoin: ”Herra presidentti, jään tässä pois.” 89-vuotias Mauno Koivisto nousi kävelysauvaansa kevyesti nojaten. Hymyili minulla ja sanoi: ”Jahas”.
Johtajan esimerkillistä käyttäytymistä kunnioittivat lisäkseni myös muut matkalaiset.
Alennusmyynnit piristyivät itäturistien ansiosta kosolti. Matkaan oli laittauduttu rahan kanssa ja katselin asuntoamme vastapäätä olevan Omena-hotellin asukkaiden ajoneuvokalustoa kateellisena.
Pietarin alueella asustelee miljoonia ihmisiä, sieltä ei Suomeen pitkään matkusteta. Joka paikassa on vähitellen tajuttu venäläisten merkitys varteenotettavina asiakkaina.
Vielä 1900-luvulla kauppiaat laittoivat jonkun vahtimaan itänaapurin perään tämän astuessa liikkeeseen. Oltiin näet varmoja heidän tulleen tänne länteen varkaisiin. Nyt hinnat ja opasteet muun muassa Lappeenrannassa ovat myös venäjäksi. Stockmannille kelpaa maksuvälineeksi rupla.
Joulun jälkeen mökillä ollessani kävin normaalilla kauppareissulla Luopioisten ainoassa elintarvikeliikkeessä. Pari minun kumijalkaani huomattavasti kopsakampaa maasturia venäläisissä kilvissä seisoi pysäköintipaikalla. Kärreihin nosteltiin kalleinta. Ei silmäilty sinänsä mainioita kauppaketjun omia edullisia tuotteita. Taisi olla Sappeessa huvilan liesi lämpiämässä.
Kävellessäni asematunnelissa värikkäässä joukossa mietin, mikä minut tästä sakista erottaa. Vaimoni tiesi kertoa heti: ”On Sinulla paljon huonommat kamppeet.”
Muualta tulleita työläisiä on ollut aina. Kerrottiin tarinaa Savosta 1950-luvulta. Sahalle oli tullut töihin yönmusta mies. Ukot linja-autoaseman kahvilassa ihmettelivät, että se on mahtanut tulla tuo äijä melkoisen etäältä lankkuja sahaamaan.
Yksi pilsnerinjuoja tokaisi: ”Kyllä se uamulla tulj polokupyörällä töehin, ee se mistään kaakoo oo ajanna.”
