– Siinä on juuri se juokseva bassokulku. Rautalankabiisithän olivat useimmiten a-mollitavaraa twistin kompilla ja tuolla walking bass -kuviolla. Aivan mahtavaa, Jukka Kittilä innostuu kehaisemaan suomalaisen rautalankamusiikin kirkkainta jalokiveä, The Soundsin 50 vuotta sitten levyttämää versiota Emma-sävelmästä.
Mansikkatilallinen ja kunnanvaltuutettu on vääntänyt rautalankaa neljällä vuosikymmenellä erinäisissä pälkäneläisbändeissä. Kun hän 1980-luvun alussa muutti Paimiosta aapiskukkopitäjään, oli jo otettu soittoharrastuksen ensimmäiset askelmat.
– Olin saanut kasettimankan ehkä neljäsluokkalaisena, ja Hurriganesit, Abbat ja muut sellaiset tulivat tutuiksi. Kävin pianotunneilla jonkin aikaa, mutta kitara vei voiton. Olin kuullut koulun tiloissa, kun isommat paimiolaispojat soittivat rautalanka-Emmaa, Kittilä muistelee.
Pälkäneellä Kittilä pääsi mukaan rockabillyä veivanneeseen The Badgersiin. Siinäkin kokoonpanossa vahvistimien reverbit vedettiin joskus täysille ja Emma otettiin ohjelmistoon, vaikka poppoo paiskoi enimmäkseen 1950-lukuista kamaa.
– Jotenkin se biisi toimi heti täysillä senkin ryhmän käsittelyssä. Ja minulle rautalanka on tietyllä tavalla samaa juttua kuin 1950-luvun rock and roll, johon taas olin saanut herätyksen muutama vuosi aiemmin Rock and rollin villit vuodet -radio-ohjelman avulla, Kittilä kertoo.
Agents toi uuden innon
The Badgersin hyydyttyä sitä seurasi parin vuoden päästä The New Badgers, pitkälti huippusuosioon nousseen Topi Sorsakoski & Agents -bändin ja etenkin soolokitaristi Esa Pulliaisen rautalankasoundin innoittamana. Nyt pälkäneläisremmi keskittyi laulettuun beat-musaan ja vanhaan rock and rolliin, mutta rautalankaakin oli ohjelmistossa kelpo pläjäys.
Bändi levytti pari singleä ja soitti sittemmin Sepi Tammilehdon taustayhtyeenä. Seuraava askel oli brittiherra Kevin Stocksin taustalle koottu Finnbeat-niminen bändi, jonka ura huipentui Englannin-kiertueeseen vuonna 1993.
– Elviksen tuotantoa siinä suurimmaksi osaksi esitettiin, mutta aluksi vedimme aina pari rautalankanumeroa, Kittilä toteaa.
Tämän jälkeen tuli vielä Titi & Nuori Rytmi, joka kierteli tanssilavoja hyvinkin ahkerasti nimekkäämpien esiintyjien lämmittelijäbändinä. Rautalangalla oli taas sijansa ohjelmistossa.
– Ei minusta yleiskitaristiksi olisikaan. Soundini on aina sitä Stratocaster-juttua ja vahvasti kaiutettua meininkiä.
Alkuperäisiin pälkäneläisiin rautalangan vääntäjiin kuuluva Reijo Kulovuori sanoo aina ihastelleensa Kittilän kitarasoundia.
– Samaa äänimaisemaa kuin The Shadowsilla. Strato on se olennainen tekijä. Tosin Suomessa jotkut soittivat rautalankaa 1960-luvulla mukavasti Höfnereilläkin, murrosikäisenä musiikillisen herätyksensä kokenut ja saman tien bändinkin vuonna 1964 pystyttänyt Kulovuori sanoo.
– Jo aiemmin oli Amerikassa tehty instrumentaaleina rock and roll -kipaleita, mutta se oli eri juttu kuin rautalanka. Esimerkiksi Duane Eddy soitti omalla twang- ja tremolotyylillään.
Emma-single on tallessa
Kulovuori ei yhtyeineen koskaan edennyt vakituisiin keikkahommiin. Pälkäneen yhteiskoululla ja VPK:n talolla käytiin sentään pari esiintymistä toteuttamassa.
– Juuri kun olimme oppineet kunnolla soittamaan, bändi hajosi. Väkeä lähti armeijaan ja opiskelemaan. Mutta hienot muistot tuosta ajasta jäi. Rautalangan tulo tänne maaseudulle räjäytti jotenkin sen musiikillisen harrastuneisuuden. Rock and rollista oli tiedetty kovin vähän, vaikka toki Elviksen ja Tommy Steelen levyjä joiltakin kavereilta löytyi, Kulovuori kertailee paikallista musahistoriaa.
Miehen bändillä ei ollut sen kummempaa treenipaikkaa kuin soittokaveri Kari Taurasen kotitalon keittiö, mutta into oli valtaisaa. Brittiläistä Apache-hitillään maailmanmaineeseen noussutta The Shadowsia pidettiin esikuvana, ja soittoharjoitukset järkättiin joskus viidestikin viikossa kahdeksi ja puoleksi tunniksi kerrallaan. Kokoonpano ehti olla nimeltään ainakin The Madmen, Rocking Rollers ja The Beat Unit. Rautalangan ohessa se ihannoi muun muassa Rolling Stonesia ja Beatlesia.
– Rautalankaa oli Suomessa tehty jo vuodesta 1961 lähtien, mutta vasta The Soundsin levyttämä Emma keväällä 1963 sytytti suurimman boomin. Itse ostin kyseisen single-levyn, ja tallessa se on yhä. Trendi meni nopeasti ohi, ja jo saman vuoden aikana bändit alkoivat ottaa miehistöönsä laulusolisteja. Tyyli muuttui Beatlesin kaltaiseksi brittipopiksi.
Vuodet 1966–1981 Kulovuori piti soittimensa naftaliinissa, mutta seuraavat 15 vuotta harrastus oli uudestaan hengissä. Tämän jälkeen on ollut hiljaisempaa.
Pälkäne pysyy rautalankakuntana
Sekä Kulovuori että Kittilä ovat parantumattomia rautalankafanaatikkoja. Kitarassa pitää olla nauhakaiku ja vibrakampi, ainoita oikeita vahvistimia ovat putkivahvistimet, ja kun rautalankaa livenä soitetaan, tyylin mukainen vaatetus pukuineen ja solmioineen kuuluu asiaan.
– Kun homman tekee tyylikkäästi, siinä on aina tietty taika. Ei tuollaisen musan ohi ole meidän mielessämme mikään noussut vielä tänäänkään. Ja tuskin nouseekaan, kaksikko naurahtaa.
Heidän jälkeensä rautalankasoittajien virta Pälkäneeltä on jatkunut. Esimerkiksi Jouni Saario kitaroi itsensä ammattilaistasolle. Mies on tehnyt Marko Haavisto & Poutahaukat -bändissä valtavan määrän keikkoja sekä lukuisia levyjä, ja muitakin projekteja häneltä löytyy.
Markku Laaninen ja vähintään kesäpälkäneläiseksi laskettava Arto Aspila soittavat hieman samantyylistä tavaraa Jani Niemi & Wiima -yhtyeessä. Varjokuvan keulahahmo Rami Hänninenkin asuu nykyisin Pälkäneellä. Tuorein tulokas alalla on 16-vuotias Aukusti Koivisto.
– Kahden kitaran, basson ja rumpujen yhteispeli toimii yhä. Nykyään nuorilla on mahdollisuus saada soitto-oppia muuhunkin kuin klassiseen musiikkiin, ja monella on kotistudiokin. He ovat soittotaidoiltaan paljon korkeammalla kuin me heidän ikäisinään olimme. Vedimme metsäläisinä vain sen mukaan, mitä kaseteilta olimme kuulleet, Kittilä toteaa.
Melodiat miellyttävät
1960-luvun alussa syntynyt rautalankamusiikki on voimissaan. Alaa käsittelevä suomalainen tietokirja Emmaa etsimässä ilmestyi juuri, alan oma lehti Rautsikka jatkaa kulkuaan ja taitavia rautalankamuusikoita löytyy Suomesta varmasti enemmän kuin mistään muusta maasta asukaslukuun suhteutettuna.
Pälkäneellä rautalangalla on aina ollut ystäviä. Uusin tulokas varsinaisessa tekijän roolissa on Aukusti Koivisto, 16. Hän ihastui rautalankakitaran soundiin jo pikkupoikana.
– Agentsia olen kuunnellut ihan muksusta lähtien. Kitaransoiton aloitin 11-vuotiaana, ja vaikka soitan monen tyylistä musiikkia, olen kallistunut jatkuvasti enemmän juurieni eli rautalangan suuntaan. Siinä viehättävät oikeanlainen fiilis, melodisuus ja slaavilaiset vaikutteet, Koivisto juttelee.
Kipinä soittotouhuihin syttyi oma-aloitteisesti, mutta sittemmin Kangasalan lukiossa ensimmäistä vuottaan opiskeleva nuorukainen on tutustunut muiden pälkäneläismuusikoiden aikaansaannoksiin.
– Soittotyylistäni varmaan tunnistaa vaikutteita Kittilän Jukalta ja Hännisen Ramilta. Ja muistan, kun ihastelin Sykkeen konsertissa Saarion Jounin kitarointia. Legendaarisista bändeistä varsinkin englantilaisen The Shadowsin sekä kotimaisen The Soundsin tuotannon olen kuunnellut tarkasti.
Koivisto on soittanut projektiluonteisten kokoonpanojen kanssa muun muassa syntymäpäivä- ja hääkeikkoja. Varsinaisesta suuren yleisön edessä toimimisesta tuli kokemusta viime kesänä Sinitaivas-orkesterin mukana.
– Heinäkuussa bändillä oli peräti 26 keikkaa. Kiersin mukana eräänlaisena apupoikana eli muun muassa jelppasin äänentoistolaitteiden kantamisessa. Siinä näki, millaista ammattimuusikoiden elämä on. Sain solmittua samalla paljon tuttavuussuhteita musiikkipiireihin, eivätkä kontaktit koskaan ole haitaksi.
