Menetin sydämeni Etelä-Amerikan ja varsinkin Andien maisemiin viimesyksyisellä pyöräilymatkallani Ecuadoriin. Päätin palata kokemaan uudelleen tuon mieltäni kiehtovan maanosan tunnelmia ja ihailemaan fantastisia panoramanäkymiä.
Lähdimme, me 15 Latinalaisen Amerikan kulttuurista kiinnostunutta suomalaista, palmusunnuntaiaamuna lentoon kohti Boliviaa. Suomalaisen, mutta jo kauan Perun Cuscossa asuneen matkanjohtajamme tapasimme pääkaupunki La Pazissa.
Juuri ennen matkaa olin lukenut, että Bolivia on turisteja kohtaan vihamielisin maa. Tämä vähän mietitytti, mutta päätin tarkkailla ympäristöäni avoimin mielin.
Enkä todellakaan kohdannut missään vihamielisyyttä. Ihmiset ovat herttaisia, avuliaita ja ystävällisiä. Espanjan kielen alkeista oli paljon hyötyä kommunikoidessani paikallisten asukkaiden kanssa.
La Paz on Bolivian hallinnollinen pääkaupunki. Nimellisessä pääkaupungissa Sucressa emme vierailleet.
3600 metrin korkeudessa sijaitseva La Paz on korkeammalla meren pinnasta kuin minkään muun maan pääkaupunki. Lentokenttä sijaitsee naapurikaupungissa El Altossa, joka on puolestaan jopa 4150 metrin korkeudella. Tämän huomasi hyvin astuessamme ulkoilmaan El Altossa. Hengästytti kovasti ja muutaman rapun nouseminenkin piti tehdä hitaasti.
Noitia ja ennustajia
La Pazin syntyhistoriasta on eri versioita. Uskottavin lienee se, että kaupunki on rakennettu kraatterin pohjalle. Kun espanjalaiset valloittivat alueen, he parempana kansanosana asettuivat asumaan ihan kraatterin pohjalle, koska siellä on lämpimämpää kuin rinteillä. Alkuperäiskansoihin kuten aymaraintiaaneihin kuuluvat joutuvat edelleenkin asumaan ylempänä kuin vauras kansan osa.
Vaikka noin 95 prosenttia bolivialaisista on roomalaiskatolisia, kaikenlainen taikausko ja noituuden harjoittaminen on yleistä. Tämä näkyy myös La Pazin kapeilla kujilla ja noitatorilla. Niillä myydään jos jonkinlaisia amuletteja ja noituusvälineitä. Kujien varrella näimme myös, kun ennustajat katsoivat kokapensaan lehdistä, mitä elämässä tulee tapahtumaan.
Viivyimme aluksi pari päivää pääkaupungissa totutellen ohueen ilmaan ja samalla tutustuen paikalliseen kulttuuriin. Kävimme eri paikoissa ruokailemassa ja totesimme, että ruoka on melko hiilihydraattipitoista. Boliviassa käytetään paljon perunaa, kvinoaa ja riisiä. Paikallisista erikoisuuksista maistoin laaman lihasta valmistettuja pihvejä ja maukkaiksi, vaikkakin sitkeähköiksi, ne havaitsin.
Kävimme katsomassa lähellä sijaitsevaa Kuun laaksoa eli Valle de la Lunaa. Siellä on eroosion seurauksena syntyneitä minikanjoneita. Niiden koloissa hyppelivät seudulle tyypilliset viskatsat, jotka näyttävät oravan ja kaniinin risteymiltä. Nämä tsintsillojen heimoon kuuluvat jyrsijät ovat kaniinin kokoisia ja värityksensä ansiosta hyvin maastoon sulautuvia.
Kangastuksia suola-aavikolla
Lähellä Chilen rajaa sijaitsee maailman suurin suolatasanko Salar de Uyuni.
Alueella oli satanut ennen saapumistamme runsaasti, joten jouduimme siirtymään sinne lentäen pienellä lentokoneella. Se olikin aikamoinen kokemus, kun miltei ryömien piti mennä koneen sisälle. Meidän lisäksemme koneeseen ei mahtunut kuin pari muuta matkustajaa. Yllättäen lento sujui oikein tasaisesti ja turvallisesti.
Lentokenttä sijaitsee Uyunin kaupungissa 3660 metrin korkeudella. Siitä toivottiin aikanaan liike-elämän keskusta. Sen vuoksi kaupungissa on edelleen leveät, mutta niin kovin pölyiset kadut.
Kaupungin ulkopuolella on myös junien hautausmaa, jossa on paljon ruostuneita vetureita ja junan vaunuja. Rautatien piti olla reitti ilman omaa meren rannikkoa olevasta Boliviasta Tyynelle valtamerelle. Nämä suunnitelmat eivät siis toteutuneet.
Suola-aavikko on Bolivian Altiplanoa eli ylätasankoa, jota Andien vuorijonot reunustavat. Koska alueella ei yleensä sada runsaasti, Andien aurinko paahtaa kuumasti ja paljon vettä haihtuu. Näin juuri on suola-aavikko syntynyt.
Altiplanon pohjoisosassa sijaitsevan kuuluisan Titicaca-järven vesi on jonkin verran suolapitoista, koska järveen laskee vuorilta useita suurehkoja jokia. Jokien vesien mukana järveen joutuu suoloja.
Titicacalla on vain yksi laskujoki, joka päätyy Lago Poopoon. Sieltä vesi yrittää jatkaa matkaa kohti etelää, mutta aurinko haihduttaa sen ja jäljelle jää kiteytynyt suolaseos. Vuosituhansien aikana alue on suurentunut yli 10 000 neliökilometrin suuruiseksi suola-aavikoksi.
Liikuimme aavemaisella vitivalkoisella tasangolla jeeppisaattueena, jossa autot ajoivat niin, että näköyhteys edellä ajavaan ja jäljessä tulevaan säilyi.
Tuntui, kuin olisimme olleet suuren suurella rannattomalla jäätyneellä järvellä. Valkoinen pinta on kuitenkin karhea eikä ollenkaan liukas. Pinnassa näkyy selvästi viisi- ja kuusikulmioita, joiden matemaattinen kauneus hiveli silmiäni.
Kun pinnasta lohkaisee palan, siinä näkyy selvästi suolakiteiden muoto. Kiteistä vallitsevin näytti olevan natriumkloridin eli ruokasuolan kuutionmuotoinen kide. Aavikolla on havaittavissa kangastusmaisia ilmiöitä, joita hyväksi käyttäen voi ottaa varsin erikoisia valokuvia.
Järven kaltaisella aavikolla on muutamia saaria. Kuuluisin niistä lienee Incahuasi, jolla kasvaa ikivanhoja monta metriä korkeita jättiläiskaktuksia. Tällainen kaktus kasvaa vain sentin pari vuodessa. Suolajärven alueella pesii myös flamingoja, joita emme kuitenkaan nähneet.
Sen sijaan näimme rannoilla paljon laamoja. Viljelijät pitävät niitä kuin kotieläimiä. Niiden korvissa on omistajan ilmaisevat merkit.
Puuma on laamojen pahin vihollinen. Puuma on Boliviassa pyhä eläin eikä sitä saisi metsästää, mutta laamakarjan suojelemiseksi salametsästystä harrastetaan.
Intiaanien viljelmillä
Uyunin seikkailun jälkeen meidän piti mennä Copacabanan kaupunkiin ja sitä kautta Titicaca-järvellä sijaitsevalle Isla del Solin saarelle, jota pidetään inkojen kulttuurin syntysijana. Emme kuitenkaan voineet vierailla näissä kohteissa, koska Copacabanassa oli puhjennut levottomuuksia. Turistien oleskelu kaupungissa ei olisi ollut turvallista eikä poispääsy kaupungista olisi ollut varmaa.
Niinpä suuntasimmekin kohti Bolivian ja Perun rajaa ylittääksemme sen etuajassa. Matkalla sinne poikkesimme Tiahuanacoon eli Tiwanakuun, joka on hylätty intiaanikaupunki. Se kukoisti jo ennen inkojen aikaa.
Tarkkaa tietoa kaupungin historiasta ei ole, mutta hienoja raunioita on paljon jäljellä, esimerkiksi Auringonportti. Miksi intiaanikaupungit hylättiin, on sekin arvoitus, ehkä kuivuus on pilannut sadon ja asukkaiden on ollut siirryttävä muualle paremmille viljelysmaille.
Intiaanien viljelytekniikoissa on aika mielenkiintoisia piirteitä. Vielä nykyäänkin on käytössä waru waruja eli vesialtaita, jotka on sijoitettu viljelysten väliin. Aurinko lämmittää päivisin altaiden veden niin, että se korkealle ilmanalalle tyypillisinä kylminä öinä lämmittää puolestaan viljelyksiä, jotka näin välttyvät kylmyyden aiheuttamilta tuhoilta.
Ennen Perun rajalle pääsyä jouduimme ajamaan bussilla sotilasalueen halki. Sinne tultaessa meidän piti varautua passintarkastukseen, mutta bussin pysäyttänyt sotilas tyytyi vilkaisemaan bussiin sisälle ja antoi sitten meidän jatkaa matkaa.
Koska bussi oli bolivialainen, emme voineet sen kyydissä ylittää rajaa. Ylityksen teimme jalan ja rajalla olevassa toimistossa täytimme maahantulokaavakkeen. Sisällä oli kovin pimeää ja lomakkeen teksti oli pientä pränttiä espanjaksi. Taas oli espanjan alkeista apua, kun tihrustelin lomaketta. Ja onnistuihan sen täyttäminen, ainakin se kelpasi virkailijalle.
Perun puolella rajaa meitä odotti uusi bussi, jolla jatkoimme Punon kaupunkiin. Oppaillamme oli ollut kova työ järjestää matkallemme uusi aikataulu kuljetuksineen.
Kaisloista rakennetulla saarella
Lago Titicaca eli pyhä järvi sijaitsee noin 3800 metrin korkeudella merenpinnasta. Se on korkeammalla kuin mikään muu purjehduskelpoinen järvi maailmassa. Punosta lähdimme moottoriveneellä – tai paremminkin vene muistutti pientä vesibussia – kohti kelluvia Uros-saaria. Saaret on rakennettu keinotekoisesti tutorakaisloista, samoin kaikki asumukset ja asukkaiden veneet ovat kaislasta.
Urut-heimo eli järven alkuperäiskansa pakeni aikoinaan inkoja rannikolta Titicacalle ja siellä heimon jäsenet rakensivat nuo kelluvat saaret, joita pitää välillä vahvistaa uusilla kaislakerroksilla pohjan vähitellen lahotessa.
Oli aika outoa kävellä saarten pehmeällä ”maaperällä”, mutta onnistuihan se. Asukkaat saavat elantonsa turismista ja kalastuksesta.
Jatkoimme matkaa kohti Amanti-saarta. Saarelle nousimme varsin jyrkkää rinnettä ja taas huomasimme, miten hengästyttävää liikkuminen oli. Sen verran uupunut olin, etten jaksanut lähteä saaren korkeimmalle kohdalle katsomaan Titicacan maisemia ja hienoa auringonlaskua.
Yövyimme intiaaniperheiden kodeissa ja jäin omaan majapaikkaani pienen intiaanipojan kanssa. Hän yritti esitellä minulle, mitä heidän pihallaan kasvoi. Perunaa palstalla ainakin oli.
Saimme maukkaan illallisen ja yrttiteetä. Perheen äiti valmisti ruoan ulkorakennuksessa, jossa oli pieni tulisija. Uskomattoman hyvää keittoa saimme. Keittojen pääraaka-aine niin Boliviassa kuin Perussakin on kvinoa.
Yö oli melko kylmä ja nukuin monen peiton alla ihan mukavasti.
Jatkoimme matkaamme Taquile-saarelle. Siellä on ollut asutusta jo kauan. Inkat valloittivat saaren 1200-luvulla tihuanaco-kansalta. Nykyään asukkaita on kolmisentuhatta.
Saari on tunnettu taidokkaista alpakkaneuleistaan ja muista käsityötuotteistaan. Saarella vallitsee tiettyjä pukeutumisnormeja. Esimerkiksi naimisissa olevat miehet käyttävät punaista pipon kaltaista päähinettä, kun taas naimattomat itselleen puolisoa etsiskelevät miehet pitävät sivulle käännettyä punavalkoista pipoa.
Paluumatkalla saimme lepuutella veneen sisällä tai kannella saarella kävelemisestä rasittuneita jalkojamme ja samalla ihailla mahtavan isoa Titicacaa.
Inkakaupunkien raunioilla
Punossa vietetyn yön jälkeen alkoi puuduttava bussimatka kohti Cuscoa, inkojen pääkaupunkia.
Maisemat olivat henkeäsalpaavan upeita verrattuna siihen karuun Altiplanoon, jota pitkin olimme Peruun saapuneet. Tunteja kestäneen matkan jälkeen saavuimme Cuscoon, Unescon maailmanperintöluetteloon liitettyyn kaupunkiin, jossa on paljon jäljellä inkojen aikaisia kivimuureja ja rakennelmia.
Kaupunki jäi itselleni vähän vieraaksi, sillä käytin yhden päivän Cuscoon tutustumisen sijasta vierailuun kummityttöni ja hänen perheensä luona Pitumarcassa.
Seuraavana aamuna jatkaisimme kohti matkamme yhtä kohokohtaa Machu Picchua ja näkisimme mielenkiintoisia inkaraunioita.
Inkojen kadonnut kaupunki Machu Picchu on monelle unelmien täyttymys Etelä-Amerikan kiertueella. Mahtava kokemus se olikin, kun monen vuoden haaveilun jälkeen seisoin majesteettisissa maisemissa.
Perille päästäkseen voi matkustaa ainoastaan junalla tai sitten voi patikoida pitkin Inka-polkua. Kun junalla pysähtyy pääteasemalle, Machu Picchua ei näy, sillä se ei näy alhaalta käsin. Tässä on varmaan yksi syy, minkä vuoksi espanjalaiset eivät kaupunkia valloitusmatkoillaan löytäneet. Machu Picchulle pitää vielä nousta puolisen tuntia kestävä bussimatka vuoren rinteitä kiertelevää serpentiinitietä.
Machu Picchu tarkoittaa vanhaa huippua, jonka ympärille tuo mittasuhteiltaan suuri alue on rakennettu. Postikorteista tuttu vuorenhuippu Huayna Picchu eli Wayna Picchu, nuori huippu, muistuttaa muodoltaan nenää. Sen voi kuvitella taivaalle katsovan inkan nenäksi. Inkan kasvot muodostuvat kaupungin takana näkyvän vuoriston siluetista.
Inkoilla on ollut hämmästyttävä taito rakentaa tuo salainen kaupunki, joka on ollut ehkä jonkun inkahallitsijan piilossa ollut asunto. Muuraukset on tehty ilman laastia. Tärkeissä rakennuksissa on käytetty sileitä kiviä, mutta tavallisen kansan asumukset ovat rosoisemmista kivistä rakennettuja. Alueella on muun muassa palatseja, temppeleitä, taloja, aukioita ja terasseilla olevia peltoja.
Mikään kuva ei pysty taltioimaan sitä mahtavaa ja ihmeellistä tunnelmaa, mikä verhoaa tuota sadunomaista paikkaa. Se pitää kokea henkilökohtaisesti!
Yhdysvaltalainen Hiram Bingham löysi Machu Picchun vuonna 1911. Hän tuskin aavisti, millaisen turistiryntäyksen kohteeksi paikka joutuu. Unescon mielestä turisteja vierailee alueella jo liikaa. Alueen herkän ekosysteemin pelätään kärsivän kovasta kulutuksesta.
Palasimme Machu Picchulta mutkaista rautatietä. Loppumatka meidät turistit kuljetettiin bussilla. Seuraavana päivänä aloitetun yli 30 tunnin matkustamisen jälkeen olin jälleen kotona täynnä ihania ja ikimuistoisia kokemuksia. Niistä riittää kerrottavaa vielä lastenlapsillekin.
Ja sydämeni toin tullessani ja pidän sen visusti Suomessa, ainakin toistaiseksi.
Kummivierailu Yessican luona
Olin jo Suomessa sopinut Suomen World Visionin edustajan kanssa, että saan tavata kummityttöni Yessican. Tapaamista varten piti täytellä muutamia papereita ja hankkia rikosrekisteriote. Se vaaditaan kaikilta kummivierailua suunnittelevilta.
Perussa ollessani minun piti soittaa ja varmistaa, että todella olen menossa tapaamiseen. Useiden epäonnistuneiden puhelujen jälkeen sain matkanjohtajamme avustuksella vihdoin yhteyden Perun World Visionin toimistoon.
Jälleen oli kielitaitoni koetuksella, mutta sain kuin sainkin itseni ymmärretyksi espanjan kielellä. Niinpä World Visionin työntekijä tuli noutamaan minut aamulla hotellista.
Lähdin hänen ja autonkuljettajan mukana parin tunnin ajomatkalle kohti Pitumarcan kylää. Poikkesimme matkan varrella ruokakauppaan ja ostin sieltä ruoka- ja hygieniatarvikkeita kummityttöni perhettä varten. Mukanani oli myös Suomesta pieniä tuliaisia.
Saavuimme Mosoq Ayllun -yhteisön toimistoon Pitumarcassa aamupäivällä. Mosoq Ayllu on ketsuan kieltä ja tarkoittaa ”uutta kyläyhteisöä”. Tämä kuvaa hyvin sitä tavoitetta, johon Suomen World Visionin ja sen kummien avulla pyritään.
Eri puolilla alueen vuoria sijaitsevien kylien asukkaita opastetaan monissa käytännön asioissa, jotta he tulevaisuudessa pystyisivät itse huolehtimaan heikoimmassa asemassa olevista jäsenistään ja tietysti myös itsestään. Kummien kuukausittaiset maksut suunnataan siis koko yhteisön kehittämiseen. Kummilapset ovat lähinnä yhteydenpidon linkkeinä omiin kummeihinsa.
Olemme kirjoitelleet kummityttöni kanssa muutaman vuoden ajan joitain kirjeitä vuodessa. Olen jo pitkään halunnut tavata henkilökohtaisesti Yessican ja hänen vanhempansa. Nyt eläkeläisenä oli aikaa järjestää tuo kauan haaveilemani vierailu.
Hanketyöntekijät esittelivät minulle ensin videotykin kuvien välityksellä, mitä kaikkea hankkeessa tehdään. Sen jälkeen huoneeseen astui upeaan juhla-asuun pukeutunut kohta 14 vuotta täyttävä intiaanityttö. Koska oli jo matkani 12. päivä, kontrasti asujemme välillä oli melkoinen. Oma asuni oli jo ”reissussa rähjääntynyt”.
Yessica oli hyvin ujo, enkä koko vierailun aikana kuullut hänen sanovan montaakaan sanaa. Vanhemmat sen sijaan olivat kovin puheliaita ja he osoittivat suurta kiitollisuutta minua kohtaan. He puhuivat varmaan ketsuan ja espanjan sekoitusta, sillä en oikein ymmärtänyt heitä. Sen sijaan hanketyöntekijöiden selostuksista sain suurin piirtein selvän.
Annoin ruokakaupasta ostamani tavarat ja Suomen tuliaiset perheelle. Yessicalla on veli ja kaksi siskoa, jotka eivät olleet paikalla, mutta heillekin olin omat tuliaisensa varannut.
Olin hämmästynyt, miten pienistä asioista perulaiset olivat haltioissaan. Kun annoin Yessicalle pienen peilin, hänen ilmeensä kirkastui, mutta sitten ujous taas voitti. Pieni huulivoidepurkki aiheutti kohahduksen nuorten naishanketyöntekijöiden taholta. ”Vaselin”, kuului ihastunut huokaus. Näin voivat meille suomalaisille mitättömiltä tuntuvat asiat osoittautua sikäläisille ihmisille suuriarvoisiksi.
Katselimme kuvia Suomesta ja valokuvia perheestäni. Kohta pääsin mukaan samaan lavamaasturiin Yessican ja hänen vanhempiensa kanssa. Ajoimme vähän matkaa eteenpäin vieraillaksemme lastentarhassa, jossa päivittäin on muutaman tunnin ajan noin kymmenen lasta. Huone oli avara eikä siellä kovin paljon virikkeitä ollut, muutamia leluja, pieni liukumäki ja muovista tehty putki, jonka läpi pienokaiset voivat ryömiä.
Pieni tyttö kokosi isopalaista palapeliä vasemmalla kädellään pidellen kouristuksenomaisesti oikeassa kädessään pientä muovipussia. Ohjaaja kertoi, että siellä olivat eväät.
En tiedä, missä Yessican perhe asuu. World Visionin systeemiin kuuluu se, etteivät kummi ja hänen kummilapsensa voi vaihtaa yhteystietoja. Kaikki yhteydenpito hoidetaan World Visionin kautta.
Tapaaminen oli itselleni todella sykähdyttävä kokemus ja uskon näin olleen myös perheelle.
Vaikka etukäteen tiesinkin World Visionin tekevän erinomaista työtä vähempiosaisten lähimmäistemme keskuudessa, käsitykseni vahvistui entisestään nähtyäni itse paikan päällä, miten varsinkin pienten lasten kehityksestä pidetään huolta, miten asukkaita ohjataan puutarhanhoidossa ja miten esimerkiksi puhdasta vettä on järjestetty useiden kylien asukkaille.
Kummina toiminen antaa paljon itse kummillekin ja voin lämpimästi suositella kaikille kummiksi ryhtymistä.
Anna-Maija Vuorinen
Kirjoittaja toimi Pälkäneen lukion matematiikan opettajana 1985–2011.
