Sota on kauhea asia. Mukana olleet veteraanimme tietävät sen. ”Oolannin sodassakin se jo todettiin, mutta hurrattiin päälle”. Se sotahan oli kuitenkin kaikkea muuta kuin mitä laulussa kerrotaan. Fästinki kyllä ammuttiin murskaksi, mutta ei meidän toimesta vaan vihollisten, joka myös otti vangit meiltä.
Engelsmannin laivojakin oli todellisuudessa vain sata eikä nekään kaikki sieltä, vaan osa oli ranskalaisia.
Viime sodissa mukana olleet veteraanit kyllä tietävät mitä sota todellisuudessa oli. Äärettömin kovin ponnistuksin maa pidettiin itsenäisenä, vaikka alussa näytti että raja siirtyisi Pohjanlahdelle. Osan maastamme jouduimme silti menettämään.
Me kaikki nykyisin ja silloin jo eläneet siitä kärsimme. Sadattuhannet siirtolaiset, kymmenettuhannet sotalesket, samoin sotaorvot, Ruotsiin siirretyt sotalapset, ja loput kansasta, jotka itsensä näännyksiin ahersivat pitääkseen kotirintaman toimintakykyisenä ja taatakseen armeijalle ”työrauhan”.
Hirvittävä hinta siitä maksettiin, mutta jaloilleen noustiin ja Suomi on edelleen korotettuna kansakuntien joukkoon, mihin sen Venäjän Aleksanteri kerran korotti.
Siinä tilassa maamme nyt makaa. Kansa nurisee, valittaa joka asiaa. Yhteiskunnan pitäisi hoitaa kaikki, niin lapset kuin vanhukset ja mikään ei ole hyvin. Maa on kuulemma rikkaampi kuin koskaan, mutta myös velkaisempi. Eikö meillä ole varaa huolehtia viimeisten sotaveteraanien kuntouttamisesta. Kuntoutusta tarvitsevat myös heidän puolisonsa tai lapsensa jotka omaishoitajina toimivat. Veteraanimme eivät taistelleet ja vammautuneet saadakseen meille tällaisen omahyväisen itsekkään yhteiskunnan, joka kyllä juhlapuheissa muistaa kehua ja kiitellä, mutta se kun ei kenenkään vaivoja vähennä.
Sotalesket eivät ole suurta haloota itsestään pitäneet mutta eräänlaisia sodan uhreja hekin ovat, samoin sotaorvot jotka vasta nyt ovat alkaneet enemmän tulla esille yhteisenä suurena ryhmänä. Heillä se onkin lähinnä kokemusten vaihtoa ja muistelua lapsuuden katkerasta ajasta. Veteraaneihin on luettava myös lotat ja ansaitsevat arvostuksen siinä kuin rintamaveteraanitkin.
Viime aikoina on myös sotalapset tuoneet asiaansa esille. Siitä ei ole paljon tiedetty, mutta nyt on siltäkin ryhmältä tullut tietoja jotka todistavat että sodan traagisuus koski suurta osaa heistä hyvin katkerasti. Elämä ei ollut ”kuin silkkiä vaan”.
Pienelle lapselle jo siirto tutusta kodista täysin vieraaseen ympäristöön, jossa ei kieltä ymmärretty, oli suuri järkytys joka taatusti säilyy muistissa läpi elämän, saati sitten mitä monet joutuivat siellä kokemaan. Tätä asiaa ei lapsen vanhempi, joka hänet sinne lähetti, ajatellut loppuun asti lasten näkökulmasta, vaan monesti ajatteli varmaan omaakin mukavuuttaan.
Suomeen palatessa taas sama tragedia, vieras kieli ja unohtunut ympäristö. Kaiken tämän täytyi jättää jälkensä lapseen. Kaikki nämä suuret ryhmät ovat tavallaan sodan uhreja vaikkei fyysistä vammaa olekaan. Veteraanien syytä tämä ei tietenkään ole. He tekivät rintamalla voitavansa ja enemmän mitä kohtuudella voitiin edellyttää.
En tiedä minkä verran nykynuorisolle kerrotaan kouluissa viime sodista, sen syistä ja seurauksista. Usein tuntuu, että tämä on heille jo liian kaukainen asia. Siinä asiassa toivon olevani väärässä.
Sotaveteraanit. Toivotan teille hyvää vointia ja että kertoisitte kokemuksistanne näille nuorille joille se on nyt liian kaukainen asia.
Kosti Tuominen
