Näin äitienpäivän kynnyksellä sitä alkaa helposti pohtia äitiyttä ja äidiksi tulemista ja äitinä olemista. Menneen kevättalven aikana olen pohtinut paljon myös elämän jatkuvuutta juuri äitiyden näkökulmasta.
Maaliskuun alkupuolella hyvä ystäväni sai toisen lapsensa Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Päivä lapsen syntymän jälkeen sain tietää, että vaikea keuhkokuume oli saamassa yliotteen yli yhdeksänkymppisestä mummustani. Sairaalasta kehotettiin lähiomaisia käymään sairaalassa mahdollisimman pikaisesti.
Lähdinkin matkaan lähes heti, kun olin viestin saanut. Kävellessäni sairaalan kolmanteen kerrokseen katsomaan viimeisen kerran mummuani tulin ajatelleeksi, että kerrosta alempana hyvä ystäväni oli parhaillaan varsin toisenlaisissa tunnelmissa – tutustumassa uunituoreeseen vauvaansa ja juuri alkaneeseen elämään.
Mieleen tuli väistämättä elämän kiertokulku: kun yksi elämä sammuu, toinen saa alkunsa. Tätä samaa ajattelin muutaman viikon kuluttua istuessani kirkon penkissä mummuni hautajaisissa. Samalla hetkellä kun kirkonkellot alkoivat soida merkiksi tilaisuuden alkamisesta, mahassani oleileva vauva aloitti hurjan liikehdinnän. Väkisinkin sitä ajatteli, että vaikka yksi äiti on nyt joukostamme pysyvästi poissa, uusi elämä kasvaa sisälläni ja turvaa elämän ja suvun jatkuvuuden.
Äitiys on läpi elämän jatkuva prosessi. Uunituore äiti kokee äitiyden aivan eri tavalla kuin lapsensa jo aikuisiksi kasvattanut ja mahdollisesti jo isovanhemman roolia elävä äiti. Äitiys pysyy, mutta sen nostattamat tunteet ja kysymykset muuttuvat ja muokkautuvat vuosien kuluessa.
Tätä ajattelutapaa vasten minua on aina ärsyttänyt tapa, jolla pienten lasten vanhempien kokemat haasteet ja murheet kuitataan helposti sanomalla ”odotas kun lapset tulevat teini-ikään” tai ikivanhalla hokemalla ”pienet lapset pienet murheet, isot lapset isot murheet”. Ehkä hokemassa on totuuden hiven, kun sitä niin usein toistetaan, mutta haluaisin itse ajatella niin, että jälkikasvun jokaiseen ikäkauteen kuuluvat tietyt haasteet, eikä niiden arvottaminen keskenään ole oleellista tai tarkoituksenmukaistakaan. Vanhemmille tärkeintä on saada tukea, neuvoa ja ymmärtämystä aina kulloiseenkin elämänvaiheeseen.
Elämä on tässä ja nyt. Sylivauvan vanhempaa ei paljon lohduta tieto siitä, että ehkä puolentoista vuoden päästä lapsi voi nukkua täysiä öitä – väsymys kun painaa juuri käsillä olevassa hetkessä. Teini-ikäisen kanssa kotiintuloajoista tappelevan äidin mieltä ei varmaankaan paljon lämmitä ajatus siitä, että muutaman vuoden päästä nämä tappelut on tapeltu. Keinutuolissa istuva eläkkeellä oleva äiti ja isoäiti saattaa puolestaan surra jo etukäteen, miten lapsen ja tämän nykyisen perheen lomamatka tulee sujumaan – eihän vain lentokone putoa tai sota syty juuri siinä maailmankolkassa, johon lapsen perhe on päättänyt matkustaa? Pelko on totta, vaikka todennäköisyys kyseisten asioiden tapahtumiselle on melkoisen pieni. Isoäiti haluaisi varmasti saada takuut matkan onnistumisesta nyt heti, eikä vasta puolentoista kuukauden päästä.
Hyvää äitienpäivää kaikenikäisten lasten äideille!
