Mitäpä puuhaavat palvelutaloissa, vanhainkodeissa, dementiavankiloissaan vanhat, monitaitoiset toimenmiehet, sotiakin käyneet ja kokeneet, maatamme varjelleet veteraanit? Eivätpä juur mitään mielekästä, saati miehekästä. Syövät, juovat ja nukkuvat, torkkuvat, käytävillä käppäilevät, toimettomina ja vähitellen tylsistyvinä. Aniarvoin ulkoilevat. Katiskoilla ja verkoillakäynneistä ehkä sentään ees unta näkevät.
Jokaiseen vanhusten taloon on varustettava edes pien nikkarjnurkka, missä pitkän ja vaiheikkaan elämän varrella kertyneitä kättentaitojaan edelleen vois muistella, kokeilla ja vointinsa ja voimiensa mukaan aina halutessaan harrastaa.
Keväällä kertakuisin poikkesin Rekolan kodossa parin vaarin kans lintusten ainaista asuntopulaa helpottamassa. Niin ol viel Viljolla ja Erkilläkin hyvin hallussaan sahaamisen, naulaamisen ja lautojen liittämisen jalot taidot. Tarinoitakin tallessaan.
Kaks vuotta sitten tarjouduin Kangasalan toiseen vanhusten kotoon kiitoskaupoin perustamaan vähäisen verstaan vaareilleen ja muoreilleen sekä samalla harvakseltaan lähistön pikku nikkareiden, kotiväkensäkin hyödyks ja iloks.
Talon johtaja ei asiaa arvostanut. Johtokunnan jäseniäkään ei kiinnostanut. Merkillisintä, kummallisinta kuitenkin oli tuon talon vakinaisen toimintaterapeutin yllättävän tyrmäävä tokaisu: ”Meidän talon miehistä ei ole mihinkään eikä minkään tekijäks!” Moisin ammatillisin asentein ei ole toivon hiventäkään talon asukkaiden arjen rikastuttamisesta, lämminhenkisestä, välittävästä kohtaamisesta, toiminnan jalkauttamisesta saati hiljaisen tiedon jakamisesta, tallentamisesta, lasten ja ikäihmisten vuorovaikutuksen kehittämisestä, yhteisöllisyyden lisäämisestä, luovuuteen ohjaamisesta. Noita asioita arvosti äsken kokeilunsa päättänyt, Kotiseutuni Kangasala – eväsretki kulttuuriin -hanke.
Mikko Kiio, harmistunut nikkarimikko Mäntyveräjältä
