Syrjysen strutsitilalla Pälkäneellä lähes kaikki on kuten ennen. Yli kymmenvuotias Topi-kukko häärii pihamaalla tyttöystävänsä Nea-kanan kanssa, siinä kun Jussi-kukko on siirretty erimielisyyksien vuoksi verkon toiselle puolen. Mutta mikäs sillä on ollessa, kun seurana on monta kymmentä mitä ihanaisinta kananeitiä.
Eläkeiässä oleva Essi-vuohi sen sijaan natustaa aitauksessaan ruohoa kuin viimeistä päivää, vaikka hyvin tietää, että illalla ilmavaivat taas nipristelevät pullevaa vatsaa.
Niin ikään kuusipeurat, highlanderit, puput ja villisiat löytyvät tutuista paikoistaan.
Isäntä Ari Syrjynen sen sijaan ei koe olevansa aivan sama kuin ennen. Huumoristaan ja eläväisyydestään tunnettu mies osaa edelleen laskea leikkiä, mutta lauseet sisältävät vakavampiakin sävyjä.
– Sitä on aika paljon tullut mietittyä tuota elämän jatkuvuuden ikiaikaista kysymystä. Sitä, kuinka pienestä kaikki on lopulta kiinni. Kun on menettää kaiken, sitä alkaa arvostaa niitä elämän pikkiriikkisiä arkisia asioita. Tajuaa, etteivät ne omat asiat nyt niin hullusti ole.
Mielessä on ollut myös Nokialla huhtikuun lopulla sattunut onnettomuus, jossa kaksi vuotta Syrjystä nuorempi mies kuoli traktorin alle.
– Oli juuri investoitu tilaan. Elämä kaikkinensa oli edessä, strutsitilan isäntä toteaa.
Hevonen on pakoeläin
Huhtikuinen keskiviikkoiltapäivä oli viileä, eikä lumipeite ollut vielä kaikkialta kadonnut. Ari Syrjynen ja Essi-tytär laittoivat pian 5 vuotta täyttävälle suomenhevosruuna Usko Kullalle, ”Unskille”, kärryjä. Tuttu kahdeksankilometrin mittainen Rauniokirkolta Ylikartanoon kulkeva lenkki alkoi.
– Sitä lenkkiä olimme menneet likan kanssa koko talven. Unski on hyvin koulutettu hevonen. Se ei pelkää traktoreita eikä autoja. Mutta pakoeläin se kuitenkin on. Saattaa säikähtää asioita, joista me ihmiset emme ymmärrä yhtään mitään.
Ehkä Ari Syrjynen kyseli tyttäreltä tämän koulupäivästä. Ehkä he miettivät tulevaa kesää, juttelivat kenties neljänpäivän takaisesta liikenneonnettomuudesta, jossa 30-vuotias pälkäneläismies kuoli sinkouduttuaan ulos autosta. Tai sitten he olivat ihan vain hiljaa.
Leena ja Mikko Heikkilän tilan kohdalla hevonen todisti olevansa pakoeläin. Se säikähti jotakin, ja ryntäsi Heikkilöiden pihamaalle.
Tästä eteenpäin Ari Syrjynen muistaa vain välähdyksiä.
– Muistan kuinka makasin maassa, enkä nähnyt mitään. Ja sitten heräsinkin jo sairaalassa.
Enemmän muistaa puoliso Anu, joka vain hetkeä myöhemmin huomasi pihamaalla hevosen, joka veti perässään kaatuneita,tyhjiä kärryjä. Samoihin aikoihin soitti Leena Heikkilä ja kertoi mitä oli tapahtunut.
– Kun saavuin paikalle, Ari makasi maassa silmät siteellä sidottuna toistellen”Miks mää putosin miks mää putosin”. Ari itse ei tästä muista mitään.
Järkeily jyhmii päätä
Nyt, reilu kuukausi onnettomuuden jälkeen, Syrjynen pystyy jo analysoimaan onnettomuutta. Hänen mukaansa huono puoli onnettomuudessa olivat Heikkilän pihalla sijaitsevat suuret puut. Hyvä puoli sen sijaan se, että apu oli lähellä, eikä tytär joutunut paniikkiin.
Syrjysen mukaan kiitos kuuluu myös Pälkäneen VPK:lle ja ambulanssille, joka sattui olemaan niin lähellä, että saapui paikalle kymmenessä minuutissa.
Mutta ne puut.
Syrjynen alkaa kertoa. Hän kertoo sen, mitä on myöhemmin kuullut lääkäreiltä, tyttäreltä ja Heikkilöiltä.
– Kun hevonen pillastui, kaatuivat kärryt minun suuntaani. Hevonen juoksi kohti puuta niin, että minä täräytin vasemman puolen päästäni ja kasvoistani puuhun. Seurauksena oli useita kallon- ja kasvoluiden murtumia, paljon verta ja kuopastaan ulos pullahtanut silmä. Lippalakkikin repesi siinä rytäkässä.
Syrjynen vietti kaksi päivää Tampereen yliopistollisen sairaalan teho-osastolla. Kaiken kaikkiaan sairaalassa meni viikko. Silmä saatiin paikoilleen, mutta revennyttä verkkokalvoa pitää yhä tarkkailla.
– Lääkäri neuvoi, että jos silmässä alkaa tuntua värinää tai näyttää kuin kaihdinta laskettaisiin alas, pitää mennä kiireen vilkkaa sairaalaan.
Pari päivää kotiutumisen jälkeen Syrjynen näki ovenpielet, rakennukset ja seinät vinoina.
– Mietin, että pitää vatupassilla tarkistaa, että ovatko ne todella vinossa. Mutta onneksi lopulta kaikki suoristui.
Lääkärin antama diagnoosi on vakava aivovaurio.
– Järkeilyjyhmii päätä, ei sille mitään voi. Pari viikkoa sitten täytinjoitakin EU:n vaatimia papereita, kun päätä alkoi särkeä vimmatusti. Kai se ihan luonnollista on, kun aivokudosta kuitenkin on jonkun verran tuhoutunut, Syrjynen toteaa.
Elämä jatkuu
Elämä strutsitilalla jatkuu, vaikkakin sairaslomaa on vielä jäljellä, ja lääkäri neuvoi muutoinkin ottamaan astetta kevyemmin.
Mutta minkäs yksityisyrittäjä tekemisen määrälle voi: kesän aikana pitäisi muun muassa rakentaa uusia eläinaitauksia, vanhoja on laajennettava ja korjattava. Vaihtolaidunmaitakin tarvitaan, jos syksy sattuu olemaan yhtä märkä kuin viime vuonna.
– Kun sitten sanoin lääkärille olevani yrittäjä, hän hetken mietittyään totesi, että voin tehdä asioita voimieni mukaan, mutta riuhtomista on ehdottomasti vältettävä.
Ja oikeastaan, tekeminen on aina ollut se asia, joka pitää isännän vireessä.
– Ei siitä mitään tulisi, jos käpertyisin sängyn pohjalle makaamaan. Hulluksihan siinä tulisi.
