Viime vuonna keskustelupalstoilla ihmeteltiin, mitä yli kolmikymppiset tekevät festareilla. Paikassa, jossa vesi tihisee telttojen lävitse, jossa näkkileipä ja taskulämmin koskenkorva ovat ainoat ravinnonlähteet ja jossa sammuneita teinejä sataa taivaalta.
Tamperelaiset Laura Richter ja Mia Kuisma pudistelevat päitään ja tuhahtavat yhteen ääneen.
– Ja me kun ollaan innostuttu festareista vasta näin kypsemmällä iällä. Sitä paitsi sellaistakin on tullut havaittua, että meno ja jaksaminen vain paranee, kun kilometrejä tulee lisää, Richter sanoo.
Eivät Richter ja Kuisma sentään kaikilla festivaaleilla käy. ”Keski-ikäistyvien yksinhuoltajaäitien” ajan- ja laaduntarkkailujärjestelmään kun mahtuvat vain yhdet hyvät festarit vuodessa.
Laaduntarkkailuseulan kolme vuotta sitten läpäisi Aitoon Kirkastusjuhlat, jossa ystävykset aikovat tänäkin vuonna viettää kokonaista kolme päivää.
Ilman Äiti pyyhkiin -huutoja
– Tiedätsä, kun lehmät on koko vuoden navetassa, ja sit yhtenä keväisenä päivänä niille avataan navetan ovet. Sillä energialla mekin täällä mennään, Kuisma selittää ja viuhtoo käsiään kuvaillakseen energian määrää, joka Kirkkareilla lävistää koko ruumiin ja mielen.
– Ja yks hyvä on välikuolemat. 15 minuutin tirsat ja kuppi pikakahvia, Richter lisää.
Jaksamista naisten mukaan tuo sekin, että festivaaleilla kaikki syövät käskemättä ja käyvät vessassa ilman ”Äiti pyyhkiin” -huutoja.
– Tämä on meidän kolmen päivän pakomme arjesta. Kirkkarit tosin on muutoinkin niin hyvä tapahtuma, että kun lapset vähän kasvavat, heidätkin otetaan mukaan. Mutta ehkä silloin meno on vähän toisenlaista. Toivottavasti, Richter nauraa.
Railin Seuramatkat Ry.
Eivät Richter ja Kuisma kuitenkaan kolmea päivää näkkileivällä ja koskenkorvalla elä. Eivät, vaikka vannovatkin festaritunnelman synnyssä ”rehellisen rähjäisyyden” nimeen. Mukaan pakataan aina trangia, suklaalikööri pikakahviin sokeriksi sekä kaurapuuroa ja nötköttiä. Hampaiden pesuun soveltuu hyvin lonkero.
Pari vuotta sitten naiset tutustuivat kuuteen niin ikään keski-ikäistyvään juhlijaan, joiden meno vaikutti jos vielä heitä itseäänkin virkeämmältä.
– Mentiin sitten heidän upeaan katokseensa kahvia keittelemään ja sadetta pitelemään. Siitä se sitten lähti, Kuisma kertoo.
Tänä vuonna Kirkkareita juhlitaan alusta lähtien saman katoksen alla. Eikä vain katoksen, sillä Railin Seuramatkoiksi itseään kutsuva kokoonpano tuo mukanaan pakettiauton jääkaappeineen, joten rehellisen rähjäisyyden tunnelmaan sekoittuu pisara glamouria.
– Raili teki meille viime vuonna mansikkadaiquirit, joissa oli suolareunukset ja aitoa mansikkaa, Richter kehaisee.
Teemana tasa-arvo
Raili – joka on ”Raili” ei syntyjään vaan sisäisen railiutensa vuoksi – tuntuu muutoinkin olevan jonkinasteinen supernainen. Raili ei vain ilmaannu tapahtumapaikalle ”oleilemaan”, vaan luovuutensa vuoksi hän näkyy ja kuuluu koko kolmen päivän ajan.
– Railin porukalla on tapana valita joka vuodeksi teema, jonka mukaan järjestetään erilaisia ohjelmanumeroita, joista päivän kulku koostuu. Tänä vuonna Raili on luvannut paljastaa teemansa tässä kesäkuun alkupuolella.
Viime vuonna teemana oli ” Hiljaisuuden retriitti”.
– Onneksi ohjelmanumeroiden kirjaimellista toteutusta tärkeämpää on niiden olemassaolo ja yhteiset inside-vitsit, Richter ja Kuisma toteavat.
On Richterillä ja Kuismalla omiakin teemoja. Tänä vuonna he aikovat juhlistaa seksuaalista tasa-arvoa.
– Järjestämme spektaakkelin, jossa menemme keskenämme naimisiin. Vaatetus tulee olemaan tuksumaisen röyhelöinen.
Kuten mainittu, myös pukeutumiseen panostetaan. Erään kerran juhlakunnan kolme naista pukeutui 70-luvun raskausmekkoihin.
– Semisuhteessa olevalla oli keltainen mekko, täydessä suhteessa olevalla punainen totaalilähestymiskieltoa viestittävä mekko. Puolestani minä, sataprosenttinen sinkku, olin pukeutunut vihreään ”todellakin saa lähestyä” -mekkoon, Richter selvittää.
Toni ja Olli Hermanin reidet
Railin Seuramatkojen ohjelmiston ja Kirkkareiden yleisen tunnelman lisäksi Richterillä ja Kuismalla on monia syitä innostua nimenomaisesta tapahtumasta.
– Esiintyjät. Joka vuosi on ollut mahtava kokoonpano upeita esiintyjiä, Richter sanoo.
Sitten he katsovat toisiinsa.
– Toni Wirtanen. Se on taikasana. Me tehdään ihan mitä vain Tonin puolesta. Siis i h a n mitä vain, he lausuvat yhteen ääneen.
Toinen oli Reckless Loven Olli Herman. Tai pikemminkin hänen reitensä. Kuisman nonverbaalin viestinnän perusteella voi päätellä, ettei tällä miehellä jalat ainakaan silkkaa luuta ole.
Richterille Ismo Alanko on yksi ”pakko nähdä” -esiintyjistä. Kuismalle sen sijaan ”must” juttu on Mariska.
– Kun kuuntelet Suloisen myrkynkeittäjän ja Kokkaa mua niin tajuat, mitä mä tarkoitan.
Myös Cheek, J. Karjalainen, Robin ja Popeda uppoavat naisiin. Tanssiminen ja pogoaminen nappaavatkin valtaosan kolmen päivän aikataulusta.
– Joka vuosi pogotaan niin paljon, että hiki virtaa ja vaihtovaatteita kuluu. Ja kun ilmastointiteippiä kiertää päkiän ympärille, eivät jalatkaan kipeydy.
– Kaikkea musiikkia voijorata. Me kun olemme tällaisia moniosaajia, joilla rytmi tulee enemmän sisältä kuin ulkoapäin, Kuisma sanoo ja lisää sitten, että Arttu Wiskarin Tuntematon sotilas taisi jäädä toissa vuonna tanssimatta.
