Niitty-Seppälän tilan Mirva Kittilä on selvästi helpottunut: peikkoluolan asukki on palannut takaisin.
Niittyseppäläläiset ehtivät huolestua pahan kerran, kun luolan pahansisuinen asukas katosi pitkäksi aikaa kokonaan talonväen silmistä. Peikkojen hipiä ei tunnetusti ole kaikkein herkimmästä päästä, mutta jotain tapahtui, ja peikko vaihtoi talvehtimispaikkaansa.
– Syksy oli kauhean sateinen, ja peikkoluolaan pääsi vettä. Peikosta ei saatu enää loppusyksystä minkäänlaista havaintoa, Kittilä kertaa tapahtumasarjaa.
Hylätty maakellari on toiminut erakoituneen peikon asuinsijana jo useamman vuoden. Luola on kelvannut tupsuhännälle, vaikka viereisille mansikkamaille lappaa ukkoa ja akkaa ämpärien kanssa.
Lajityypillisesti peikko karttaa ihmiskontaktia. Vilkkaimmaksi ajaksi se vetäytyy täysin metsän piiloon. Tilanväki on saattanut silti havaita aamuhämärissä tai illan tummetessa karvaisen tassun pensaan juurella tai kiven taakse vilahtavan takamuksen.
Muutama vuosi sitten luolasta löytyi peikkonaisen vaatekerta, mutta toivottua peikkopesuetta sinne ei saatu ainakaan sillä kertaa.
Vain kerran peikosta on tehty selkeä silminnäkijähavainto. Lopulta sekin tieto osoittautui vääräksi. Isäntä Jukka Kittilä se vain oli hieman nokeentuneena poistunut savusaunasta.
Paluu peikon tapaan
Kuinka noin syrjäänvetäytyvän olennon katoamisen huomaa, jos sitä on ylipäätään vaikea havaita?
Mirva Kittilän mukaan peikon läsnäolon kyllä tunnistaa voimakkaasta ominaishajusta. Lisäksi Kittilät saivat johtolangan, jota he eivät heti yhdistäneet peikon katoamiseen.
– Kauden päätteeksi yksi polkuauto katosi, mikä harmitti aivan vietävästi. Peikosta taas ei ollut hajuakaan koko talvena. Peikkoluola oli kerta kaikkiaan tyhjä ja asumaton. Emme kuitenkaan osanneet yhdistää näitä asioita toisiinsa ennen kevättä, emäntä tunnustaa.
Sekä polkuauton että peikon kohtalo alkoivat selvitä, kun auto löytyi radalta samasta paikasta, mistä se oli kadonnutkin. Samaan aikaan peikkoluolasta hulmahti ensimmäisiä elonmerkkejä.
– Peikon paluun huomasi ensimmäiseksi hirveästä hajusta, jonka erottaa helposti isännän vastaavasta, Kittilä kuvailee pistävää, hieman ummehtunutta mullan ja peikkoeritteiden kimaraa.
Asia varmistui, kun tilalliset siivosivat ja tuulettivat luolaa talven jäljiltä. Närkästynyt peikko järjesti päiväretkeltä palatessaan koko luolan uuteen uskoon. Kaikki tavarat oli singottu ympäri pihamaata mullin mallin. Peikko haluaa pitää omat sotkunsa, jos vain kosteus pysyy kohtuudessa.
– Onhan se vähän sellainen juro asukki, sotkuinenkin. Jotenkin siihen on tottunut ja vähän mieltynytkin, siis peikkoon. Ja lapsille se on aina kaikista puutteistaan huolimatta täysin harmiton. Totta vieköön, olisipa hauska tietää, missä peikko vietti talvensa tällä kertaa! Aika kaukana on käyty polkuauton kunnosta päätellen, Mirva Kittilä toteaa rakkaan sotkupeikon paluusta.
