Pakko myöntää, että aluksi Ramppi-teatterin kesänäytelmän idea kahden täysin erilaiselta vaikuttavan tarinamaailman yhdistämisestä yhdeksi näytelmäksi hieman epäilytti – olisiko aiheesta kuitenkin pitänyt tehdä kaksi erillistä näytelmää?
Mutta toteutuksen nähtyä on pakko vastata: ei olisi. Kaksi näytöstä nimittäin limittyy oivallisesti yhteen niin temaattisesti kuin muotonsakin puolesta.
Suur-Kangasala ratkaisee pulmat
Ensimmäisen näytös kuvaa Jalmari Finnen elämää teatteriohjaajana Helsingissä ja Viipurissa, sekä muutamassa Euroopan suuressa kaupungissa.
Toisessa näytöksessä Kiljusten herrasväki puolestaan toikkaroi nykyajassa. Tyyliltään toinen osa on ensimmäistä farssimaisempi, vaikkakin se saa myös reilusti yhteiskuntasatiirin piirteitä.
2000-luvun Kiljuset ovat muuttuneet ”af Kiljandereiksi” – Plättä Beatriceksi ja Mökö ja Luru Mikaeliksi ja Leonardiksi. Vanhemmat Hedvig ja Herman af Kiljander osallistuvat Kangasalan kunnan järjestämään kilpailuun, jonka tarkoituksena on viedä kunta maailmankartalle. Kuntaliitosten ongelmat Kiljanderit ratkaisisivat perustamalla Suur-Kangasalan, jonka nukkumalähiöitä olisivat Tampere, Nokia, Ylöjärvi ja Pirkkala. Nukkumalähiöiden ja Kangasalan välillä kulkisi ratakisko, joka pysähtyisi Messukylässä, Vatialassa ja Suoramalla.
Vielä luovemmalla tavalla herra Kiljander ratkaisee Euroopan talouskriisin – hän on nimittäin keksinyt säästöjä tuovan helmitaulun, jossa desimaalipilkkua saa siirrettyä ainoastaan oikealta vasemmalle.
Käytännöllisiä Kiljanderit ovat myös vanhustenhuollon säästökysymyksissä. Isä Kiljander nimittäin ehdottaa, että potilasta kohti palkattaisiin puolikas hoitaja.
Näytöksessä lavalle juoksutetaan muun muassa kunnan kamreeri, lautakunnan puheenjohtaja, tulevaisuuslautakunnan puheenjohtaja sekä simpsakka Miss Aikon, jotka kukin puheillaan ja käytöksellään ilmentävät hyvin nykyaikaa.
Kaukana alfauroksesta
”Minä olen Jalmari Finne. Olen seikkailija. Olen aina halunnut seikkailla henkisellä alalla. Olen taitava miltei millä tahansa alalla.”
Jo näytelmän alussa käy selväksi, että lahjakkuutta enemmän Jalmari Finneä urallaan eteenpäin vievät hänen intohimonsa, innokkuutensa, kyseenalaistamaton usko itseen ja rohkeus ottaa riskejä uusilla kulttuurinalueilla.
Jarmo Salon näyttelemä Jalmari Finne on kaukana nykyaikaisesta macho- tai alfauroksesta. Pikemminkin hänen habituksessaan on jotakin liikuttavalla tavalla surkuhupaisaa.
Salo tuo ruumiinkielen kautta hienosti esille Finnen eri mielentiloja ja persoonanpuolia. Välillä tuntuu, että Finne melkeinpä leijuu lavalla. Mutta kun miestä sattuu, ryhti laskeutuu kumaraksi, silmät lakkaavat tuikkimisen ja jalat muuttuvat painaviksi.
Ensimmäisen näytöksen loppupuolella Finne paljastaa, että hän loi Kiljuset rahantarpeesta. ”En minä halunnut olla vain lastenkirjailija. Haluan olla vakavasti otettava kulttuuripersoonallisuus.”
Näytelmä on kaikin puolin hyvin rytmitetty. Tasapainoa pidempien kohtausten rinnalle tuovat tunnettujen eurooppalaisten näytelmien (Hamlet, Faust, Saituri) tiivistetyt kohtaukset, joita on enemmän kuin ilo seurata. Esimerkiksi Mika Eerolan Hamlet -kohtaus saa samaan aikaan koskettavuuden ja ironian sävyjä.
Erityiskiitoksen ansaitsee Nerokkaiden neropattien tarinankuljetuksellinen selkeys. Katsoja pysyy mukana juonessa, tietää missä maassa kulloinkin ollaan ja kuka kukin henkilöhahmo on. Maasta toiseen siirtymät hoidetaan hienosti musiikin keinoin.
